Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinavieraskirja

Uuden tarinan saa kirjoittaa vasta, kun edellinen on arvosteltu!

Huom! Huipauspäivinä saa kirjoittaa kaksi tarinaa, vaikka edellisiä tarinoita ei olisi vielä arvioitu.

Tarinavieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Evelyn Clay, Rohkelikko

20.08.2017 01:00
~1~

Auringonsäde tunkeutuu sälekaihtimen pikkuruisesta raosta ja osuu huoneessa nukkuvan ihmisen jalkaan. Se lähtee kiipeämään jalkaa pitkin, lantiolle ja käsivarrelle. Siinä vaiheessa henkilö on vielä puoliunessa. Auringonsäde nousee leualle, poskelle ja kiiruhtaa nenänvierttä silmälle.
~~
Hätkähdän hereille. Auringonsäde on karannut sälekaihtimien raosta ja herätti minut painajaisesta. Kylmät väreet nousevat selkäpiitäni pitkin. Katson ympärilleni rauhoittuakseni.
Huoneeni ei ole kovin iso. Minulla on suuri sänky täynnä muhkeita tyynyjä ja pehmeä viltti. Sänkyä vastapäätä on mahonkinen kirjoituspöytä, jonka päällä on pergamentteja ja sulkakyniä hujan hajan ja mustetahroja. Seinilläni on parin huispausjoukkueen kuvia ja valokuvia perheestäni ja hauskoista muistoista. Näistä kaikista huonekaluista huolimatta huoneeni tunnelmaa hallitsee suuri kirjahylly.
Yleensä minusta saa sen ensivaikutelman, että en lue lähes ollenkaan vaan otan asioista selvää kokeilemalla niitä itse. Se on osittain oikein, koska en lue tietokirjoja vaan fantasiaa. Pidän siitä sen takia niin paljon, koska se on täynnä mielikuvitusta ja kirjailija on saanut hullutella eri asioilla sydämensä kyllyydestä. Niinpä olen täyttänyt kirjahyllyni fantasia kirjoilla. Hylly on melkein täynnä ja se on niin suuri, että vie puolet seinätilastani. Isäni oli nähnyt sen huonekaluliikkeen näyteikkunassa ja marssinut sisään kauppaan sen kummempia miettimättä. Olen hyvin kiitollinen hänelle tästä hankinnasta.

Hengitykseni tasaantuu ja nousen sängystäni. Sänkyni natisee vastalauseeksi, mutta jos jään makaamaan sänkyyni, siinä käy hyvin äkkiä niin, että nousen vasta monen tunnin päästä. Sipsutan ikkunalleni ja avaan sälekaihtimet.
Maisema on yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Ikkunastani kantaa näkymä suoraan kauniiseen puistoon. Nyt puisto kylpee auringonvalossa ja saa ruohikon hohtamaan smaragdinvihreänä. Haluaisin mennä ulos istumaan vanhalle puupenkille, mutta minun täytyy syödä ja vaihtaa vaatteet ennen kuin voin mennä sinne ja sitten aamun kaunis auringonnousu on jo ohi.
Menen käytävälle. Portaat alas ovat parin metrin päässä. Hiivin hiljaa kaksoissiskoni Evelinan huoneen ohi ja muistan portaissa hypätä natisevan portaan yli. Keittiöstä kuuluu hiljaista puheensorinaa, kun äiti ja isä ovat laittamassa aamiaista ja lähdössä töihin. Menen heidän luokseen. -Huomenta, tervehdin hiukan unisella äänelläni ja istuudun paikalleni isäni viereen.
-Huomenta, kultaseni, äiti tervehtii sydämellisesti ja suukottaa minua päälaelle.
-Olet aikaisin hereillä, isä ihmettelee ja hörppää kahvinsa loppuun nopeasti.
-Auringonsäde on syypää, tokaisen ja isä työntää eteeni höyryävää puuroa.
Lusikoin sitä hetken aikaa, kunnes joku normaalista poikkeava asia alkaa häiritä minua. Minulta kestää hetki tajuta se.
-Isä, sinulla ei ole työvaatteita, totean hämmästyneenä.
-Ei olekaan, isä virnistää ja vinkkaa suurieleisesti äidille silmäänsä.
Käännyn kuin salamaniskusta äitini puoleen. Hän pitelee jotain selkänsä takana ja hymyilee salaperäisesti.
-Nämä tulivat tänään, hän lopulta sanoo ja näyttää kahta paksua kirjettä.

Sydämeni jättää lyönnin välistä, kun äiti ojentaa toisen kirjeen minulle. Avaan sen vapisevin käsin, enkä edes katso lähettäjää. Lopulta saan päällimmäisen paperin käsiini.
"Hyvä neiti Evelyn Clay, teidät on hyväksytty Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun."
Ponnahdan seisomaan kuin salamaniskusta.
-Se on Tylypahkasta! Huudan ja halaan äitiäni niin, että hän ei saa henkeä. Isä pyöräyttää minua kainaloista ilmassa. Kun hän laskee minut alas, rupean lukemaan heti kaikkia muita papereita.
-Mitä sinä Evelyn mekastat täällä, Evelina kysyy unisesti hieroen yhä silmiään. Kukaan ei vastaa hänelle. Minä selaan kirjeitä liian keskittyneesti. Isä lukee niitä minun olkani yli ja äiti tahtoo pitää hänet jännityksessä. Lopulta nostan katseeni.
-Kirjeet tulivat, hihkaisen ja heiluttelen todisteeksi papereita pääni päällä.
Äiti ojentaa tyypertyneelle siskolleni kirjeensä. Kuten arvata saattaa Evelina ei saa samanlaista kohtausta kuin minä. Hän on rauhallinen ja on aina tiennyt pääsevänsä Tylypahkaan. Minä kai luulin olevani surkki ja en sen takia pääsisi sinne.
Kun äiti ja isä ovat onnitelleet Evelinaa istuudumme pöytään ja rupean lusikoimaan hieman jäähtynyttä puuroani suuhuni.
-Menemmekö tänään Viistokujalle? Evelina kysyy nielaistuaan ensin ison palan paahtoleipää.
-Minä tulen kanssanne, isä vastaa Päivän Profeetan yli.
-Entä äiti? Kysyn hiukan harmistuneena, koska äitimme ei yleensä ikinä töiltään ehdi tekemään mitään.
-Valitettavasti taikaministeri pitää tänään salaisen kokouksen johon minun on mentävä. Olenhan hänen sihteerinsä, äiti sanoo hiukan harmissaan ja kaivaa kaapista hormiverkkopulverin.
-Vie tytöt Vuotavaan noidankattilaan. Heidän on nähtävä tiiliseinä, äiti vinkaa silmää isälle.

Hotkittuani aamiaisen juoksen yläkertaan. Kaadun portaissa näyttävästi ja lyön olkapääni kaiteeseen. Olen varma, että siihen nousee mustelma, mutta en kerkeä jäädä murehtimaan sitä. Kaivan vaatekaapista ensimmäiset vaatteet, jotka osuvat käsiini ja riuhdon takut auki. Avaan ikkunan ja petaan sänkyni. Enempää en kerkeä tehdä vaan juoksen alakertaan.
-Sinähän olit nopea, isä toteaa, kun istuudun sohvalle takkamme eteen. Äiti on mennyt jo taikaministeriöön ja Evelina pukeutuu yhä. Kaivan sohvatyynyn takaa kirjan, jonka unohdin sinne eilen. Se on nahkakantinen ja hiukan resuinen, mutta silti lempikirjani. Se on äitini vanha ja sain syntymäpäivälahjaksi, kun täytin kymmenen. Olen lukenut sen noin kymmenenkertaa.
Isä istuutuu nojatuoliin. Muistutan vanhemmistani enemmän häntä. Minulla on yhtä tummat hiukset, ruskeat silmät, hieman ruskettunut iho, pisamia ja olen melkein yhtä pitkä kuin hän. Elämänasenteeni on myös täsmälleen sama. Elämme hetkessä ja rakastamme pienintäkin seikkailua muistuttavaa tilannetta. Tosin, olen vasta yksitoista ja äiti on kuuluisa taikaministerin siihteerin viran takia, joten kaikkia tekemisiäni on vahdittu äitini toimesta ja olen aina ollut turvassa kaikelta. Kun menen Tylypahkaan, olen ensimmäistä kertaa pois koko ajan vahtivan silmän alta.
Hetken kuluttua kuulen kuinka Evelina kävelee portaat alas korkokengissään. Olemme vasta yksitoistavuotiaita ja hän käyttää ulos mennessään aina niitä!
-Oletko valmis?! Kysyn ja pomppaan ketterästi ylös sohvalta.
Haluan todella kovasti päästä Viistokujalle. Isä on kertonut siitä niin paljon tarinoita, että haluan kokea sen maagisuuden. Vaikka eihän se vedä vertoja Tylypahkalle.
-Kyllä, Evelina sanoo jännittyneisyyttä äänessään.
-Minä menen edeltä. Sanokaa selvästi Vuotava noidankattila ja pääsette perille. Kyllä te selviätte! Isä sanoo ja astuu takkaan.
Hän heittää pulverin liekkeihin ja noudattaa äsken mainitsemiaan ohjeita. Silmänräpäyksessä hän on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Seuraavana Evelina astuu takkaan ja tekee kaiken varmoin liikkein. Päältä päin, kun häntä katsoo, näyttää sille, että hän on tehnyt hormiverkolla matkustamista koko ikänsä. Hänen jälkeensä on minun vuoroni.

Otan hormiverkkopulveria kourallisen posliinikulhosta. Astun liekkeihin. Minua pelottaa, että roihahdan liekkeihin, mutta kun sen hetki koittaa, sääreni täyttää mielyttävä hehkuva lämpö. Mietin hetken, mitä minun pitäisi tehdä, kunnes isän sanat leijuvat ajatusteni usvan seasta.
-Vuotava noidankattila, sanon kirkkaalla ja selkeällä äänellä, vaikka käteni tärisee, kun päästän pulverin leijailemaan liekkeihin.
Tuntuu, kuin jalat vietäisiin altani. Huomaan puristavani silmiäni tiukasti kiinni. Kun avaan ne, näen jalkojeni alla vilistävän lukuisia huoneita, joiden takka on liitetty hormiverkkoon. Näen myös erilaisia ihmisiä. Matkustus tällä tavalla ei tunnu edes kovin pahalle, mutta sitten minut tempaistaan todellisuuteen.
Rysähdän polvilleni takkaan.
-Jätä mahdollisimman vähän hiiltä jälkeesi ja pyyhi jalkasi matolle, jos saan pyytää, miehen tiukka ääni käskee jostain päästä huonetta.
Kampean itseni nolona ylös ja pyyhin vaatteistani kaiken pölyn. Säntään huoneesta nopeasti pois. En edes katso ympärilleni. Kun olen paiskannut oven kiinni, muistan että en edes pyyhkinyt jalkojani.
-Hienoa Evelyn, selvisit, isä kehuu.
Käännyn ympäri ja näen seinustalla isäni ja Evelinan. Evelina on taas tuttu rauhallinen itsensä.
-Menkäämme portaita alas ja takapihalle, isä opastaa ja lähden hänen osoittamaansa suuntaan.
Käy ilmi, että Vuotavan noidankattilan hormiverkkoon kytketty takka on yläkerrassa. Yläkerta on myös täynnä yöpymiseen tarkoitettuja makuuhuoneita. Käytävän päässä olevat portaat ovat vanhat ja ne natisevat uhkaavasti. Alhaalla avautuu suuri pubi, jossa käy suuri joukko erilaisia noitia ja velhoja, sekä taikamaailman olentoja. Jotkut näyttävät virkamiehille ja jotkut erittäin salaperäisille ja hämärille. Voisin, vaikka vannoa nähneeni maahisen ostamassa kermakaljaa. Toki se olisi voinut olla myös lyhytkasvuinen ihminen tai tuntematon taikaolentolaji.
-Tylypahkan asioilla, isä sanoo baarimikolle.
Baarimikko on lyhyt, kaljuuntuva vanha mies, joka näyttää yrmeälle, mutta silti kohteliaalle ja palvelualttiille. Hymyilen hänelle, kun isä johdattaa meidät takaovesta pienelle takapihalle.

Takapihalla on roskakori ja huonosti hoidettu nurmikko. Tiiliseinä ympäröi sitä, ja sinne ei voi ulkopuolinen nähdä tai siellä oleva ei voi nähdä ulkopuolista. Se on siis loistava paikka Viistokujan sisäänkäynnille.
Isä vetää taikasauvan taskustaan ja kaivelee hetken muistiaan. Katsahdan Evelinaan. Olemme molemmat hermostuneita ja yritämme salata sen toisiltamme mahdollisimman hyvin. Se ei tietenkään onnistu, koska tunnemme toisemme paremmin kuin kukaan muu. Olemmehan kaksosia.
-Ahaa, isä toteaa muistettuaan asian.
Hän näppäilee taikasauvalla tiiliseinän tiiliä. Henkeni salpautuu. Mitään ei tapahdu. Pettymys valtaa mieleni ja katson harmistuneena isääni. Isä näyttää vain hämmästyneelle.
-Kyllä se on aina ennenkin toiminut, isä toteaa pettyneellä ja samaan aikaan hämmästyneellä äänellä.
Sitten tiilet rupeavat liikkumaan.
Tiilet luovat suuren aukon. Astun siitä ensimmäisenä pidättäen henkeäni. Silmieni eteen avautuu uskomaton näky. Kuja on täynnä kauppoja ja missään ei näytä olevan yhtäkään suoraa pintaa. Kauppojen näyteikkunat ovat mielenkiintoisia ja täynnä taikaa. Kauppojen lisäksi kadulla on paljon väkeä. Lapsia, aikuisia, myyjiä ja muita työntekijöitä. Joukossa poukkoilee myös muutama velhopankki Irvetan maahinen. Ihmisillä on yllään erilaisia vaatteita. Jollain on päällään työuniformu, jollain huispauskaapu ja jollain upouusi Tylypahkan koulupuku. Viitat hulmuavat kiireisien ihmisten seassa ja on melkein ihme, että kukaan ei riko mitään. Paikka on siis täynnä magiaa!!
Evelina tuuppaa minua kevyesti ristiselkään ja otan epämääräisiä askelia eteenpäin. Jalkani tärisevät ja huomaan, että en tiedä minne minun pitäisi mennä. Isä ottaa pian johdon ja olen helpottunut, kun minun ei tarvitse etsiä oikeaa suuntaa. Evelina kävelee rennosti vierelläni ja minä pälyilen ympärilleni. Haluaisin nähdä kaiken, mutta se ei ole mahdollista, koska pian menemme jo ensimmäiseen kauppaan. Sen nimi on Säilä & imupaperi. Näyteikkunassa on kasa erilaisia ja outoja kirjoja.
-Miten voin auttaa? Tiskin takana oleva mies kysyy.
-Tarvitsemme Tylypahkan ensimmäisen luokan kirjat molemmille, isä toteaa ja virnistää.
Myyjä hymyilee ja poukkoilee hyllyjen välissä. Selailen kirouskirjaa. Ensimmäisillä sivuilla on ilmeisesti helpoimmat kiroukset, ja niistä ei tule mitään. Paiskaan kirjan kiinni, kun näen kasan ruumiinriekaleita verilammikossa.
-Tuo kirja on hirveä eikä tarkoitettu sinun ikäisellesi, myyjä huikkaa tiskin takana ja pakkaa kirjojamme suureen laukkuun.
Evelina mulkaisee minua ja yrittää keskittyä taikajuomien alkeisiin. Isä viittaa meitä lähtemään huterien kirjahyllyjen välistä.

-Vien teidet Matami Malkinin liikkeen eteen ja menen hoitamaan helpot ostokset, isä toteaa ja kävelee päättäväisesti väkijoukossa. Kipitämme Evelinan kanssa hänen perässään ja seuraamme pitkää takaraivoa. Lopulta tulemme liikkeen eteen, jonka näyteikkunoissa on kaikenlaisia kaapuja. Astumme päättäväisesti sisälle ja kello kilahtaa. Saman tien myyjä pyyhältää luoksemme ja vetää meidät kaikkien vaaterekkien keskelle. Kaavut pölisevät naamalleni samalla kun liikumme. Evelinalla on ilmeisesti sama tilanne, koska kuulen tuhahtelua. Äkkiä pysähdymme ja olemme liikkeen perällä. Siellä sovitetaan vaatteita.
-Tarvitsemme Tylypahkan koulupuvut, Evelina toteaa tyynesti ja katsahtaa varovasti ympärilleen.
-Ihastuttavaa, myyjä toteaa pirteästi ja taputtaa käsiään yhteen kuin pikkulapsi. Hän hakee kasan kankaita ja käskee meidän nousta eräänlaisten jakkaroiden päälle. Evelinan kimppuun käy toinen työntekijä.
-Ihanaa, saada yhtä eteläisen oloinen kuin sinä, myyjä iloitsee ja tökkii kaavun tekeleeseeni neuloja.
-Tai siis olen kyllästynyt punatukkaisiin, blondeihin tai maantienruskean sävyisiin hiuksiin, myyjä voivottelee.
Tirskahdan, mutta peitän sen omasta mielestä taitavasti aivastuksella ja loppuajan olen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
-Voit tulla alas, myyjä toteaa ja riisuu kaavun päältäni.
Seuraan myyjää kassalle, jossa koulupukuni pakataan kauniisiin harsoihin ja paketteihin. Maksan ostokseni ja jään odottamaan Evelinaa. Hän tulee pian tyytyväinen ilme kasvoillaan. Lähdemme.
-Mikä sinua noin hymyilyttää? Kysyn kiusallani, kun odotamme liikkeen edessä isää.
-Koulupuku on aivan ihana, Evelina vastaa, kohauttaa olkiaan ja tirskahtaa.
-Minun tuntemani Evelina ei tirsku ja tunnen sinut parhaiten sinun itsesi jälkeen koko maailmassa, vitsailen ja nauramme.
Isä tulee matka-arkkujen, koulutarvikkeiden, pöllöjen ja patojen kanssa kulman takaa. Hän on laittanut ne leijumaan kaikkien päiden yläpuolelle.
-Onko tämä kaikki meille? Kysyn hämmästyneenä.
-Kyllä, isä vastaa ja nauraa ilmeelleni.
-Menkäämme ostamaan Ollivandersilta taikasauvat, isä sanoo ja osoittaa suunnan.
Tätä olen odottanut koko päivän. Haluan taikasauvani, jotta pystyn taikomaan ja olemaan osa maailmaa, jossa haluan elää. Tämän päivän jälkeen pystyn toteuttamaan itseäni. Tulemme pienen ränsistyneen liikkeen eteen ja pidätän henkeäni huomaamattani, kun avaan sen oven.

Tulemme pieneen liikkeeseen, joka on täynnä honteloita hyllyjä. Hyllyissä on taikasauvoja koteloissaan ja joka hyllyrivillä on omat tikkaat. Lisäksi liikkeen nurkassa on kaksi honteloa tuolia, johon toiseen isä rojahtaa. Tavaramme hän on laskenut maahan. Uudet pöllömme huhuilevat ihmeissään.
-Hmm, Ollivanders, kokeilen, koska en tiedä sauvasepän nimeä.
Hetkeen ei kuulu mitään, mutta sitten hyllyjen välistä kurvaa keski-ikäinen mies tikkailla. Hän näyttää vähän höperöltä, mutta pätevältä.
-Minäpä juuri, mies sanoo ja nauraa.
-Tarvitsisimme taikasauvat, Evelina ilmoittaa.
Herra Ollivanders luo läpitunkevan katseen Evelinaan ja mittailee tätä katseellaan.
-Selvä tapaus, hän sanoo hetken kuluttua ja kävelee ensimmäisen hyllyn luo.
Hän kumartuu ja vetää hyllystä pitkän rasian. Sittenhän ojentaa sen tyypertyneelle Evelinalle.
-Avaa se ja heilauta taikasauvaasi, Herra Ollivanders neuvoo ja tuijottaa Evelinaa.
Evelina nielaisee ja avaa laatikon helposti. Sen sisällä on valkoinen, siro taikasauva, jonka sisällä on yksisarvisen häntäjouhi. Hän punnitsee savuaa hetken kädessään ja päättää heilauttaa sitä. Heilautuksen tuloksena isän vieressä oleva tuoli rupeaa steppaamaan.
-Juuri oikea, Herra Ollivanders nauraa ja katselee tuolin esitystä.
Pakko myöntää, että ääneen nauraminen olisi ollut liian helppoa, joten yritin olla tirskumatta. Evelina luo minuun murhaavan katseen ja hetken pohdiskeltuaan hän saa tuolin taas normaaliksi.
-Sitten sinä, ole hyvä, Herra Ollivanders toteaa ja tuijottaa minua pitkän aikaa.
Sitten hän säntäilee hyllyjen välissä nostattaen taakseen pölypilviä. Toivon hartaasti, että taikasauvani on helppo löytää, koska en halua olla kaiken tarkastelun kohteena.
-Olet monimutkainen, Herra Ollivander toteaa ja tuo sylinsä täydeltä taikasauvoja.
-Testaa tätä, hän käskee ja ojentaa minulle päällimmäisen laatikon.
Avaan laatikon ja otan pitkän ruskean sauvan sen sisältä. Heilautan sitä. Seinustalla oleva kaappi räsähtää alas ja sen lasiset ovet helisevät rikki. Isä korjaa sen sauvan heilautuksella.
-Ei missään nimessä tuota, herra Ollivanders parahtaa ja nappaa sauvan itselleen niin nopeasti, että en melkein huomaa sitä.
Hän ojentaa uuden sauvan ja tällä kertaa pari sauvalaatikkoa lentää alas hyllystä ja sinkoutuvat kaupan toiselle puolelle. Katson anteeksipyytävästi herra Ollivandersia, mutta hän on mietteissään ja ei huomaa katsettani, ojentaa vain uuden sauvan toisensa jälkeen.

-Se on koko kaupan viimeinen sauva, herra Ollivanders toteaa minulle ja katsoo isän vieressä olevalle tuolille jossa lojuu epäsopivia taikasauvoja.
-Eli siis on parasta, että se on sopiva, Evelina huokaisee.
Hän istuu lattialla ja tutkii taikasauvaansa. Isä torkkuu tuolilla. Jalkojani särkee hieman kaikesta seisomisesta, mutta ryhdistäydyn, koska tarvitsen taikasauvan päästäkseni Tylypahkaan. Ja minähän menen sinne.
-Olkaa hyvä, herra Ollivanders sanoo ja ojentaa taikasauvaa minulle.
Epäröin hetken. Keskityn hengittämiseen ja sysään epävarmuuden pois mielestäni. Tartun taikasauvaan ja koen jotain ihmeellistä.
Taikasauva ei tunnu kädessäni olevalta kepiltä vaan käteni jatkeelta. Sauvan päästä purkautuu valosuihkuja ja tuolilla olevat taikasauvat lentelevät omille paikoilleen. Jopa isä herää ja Evelina nousee seisomaan ihmetyksen vallassa. Katson kättäni ja voin vain ihmetellä.
-No niin, riittää jo, herra Ollivandersin ääni vetää minut taas maan tasolle.
Taika loppuu niin äkkiä kuin oli alkanutkin ja herra Ollivanders tutkailee sitä.
-14 1/4 tuumaa pitkä, mustaa pähkinäpuuta, yksisarvisen häntäjouhi ja se on taipumaton, herra Ollivanders toteaa ihmetyksen vallassa.
Tuijotan sauvaani ja minulla on sellainen olo, että kohta tapahtuu jotain jännittävää.
-Edeltäjäni teki tuon sauvan aikoja sitten. Monet ovat testanneet sitä, mutta kenellekään se ei ole sopinut. Olin jo melkein unohtanut sen olemassa olon, herra Ollivanders toteaa ja lähtee suorittamaan ostoa isä vanavedessään. Lysähdän tuoliin ja Evelina katselee minua laajentunein silmin.
En jaksa kysellä ja vain lepuutan jalkojani kunnes isä tulee ja lähdemme pikkuisesta kaupasta.

Päivän päätteeksi minulla on uusi luuta ja huispaushanskat. Evelinalla on uusi kirja taikuuden perusopeista. Meidän oli pakko mennä hormiverkolla kotiin suurten kantamusten kanssa, koska kadulla ei olisi katsottu hyvällä leijuvaa tavarakasaa josta pilkottaa kattiloita ja lohikäärmeennahka hanskoja. Ryntäsin heti huoneeseeni ja pakkasin matka-arkkuni. Heitin sinne kaikki hyvät vaatteeni paitsi ne, jotka aion pukea viikon päästä Tylypahkan pikajunaan. Nyt löhöilen olohuoneemme sohvalla rumissa housuissa ja luen kirjaa. Äiti kyseli kaiken ja valitti, kun ei päässyt mukaan, vaikka taikaministerin salaisessa kokouksessa oli päätetty tärkeistä asioista. Minä pyörittelin salaa silmiäni ja toivoin pääseväni jo Tylypahkaan. Tosiaan, miten selviän viikon kotona?

//Tässä olisi tämä minun ensimmäinen tarinani. Toivottavasti saitte jonkinlaisen käsityksen Evelynistä ja hänen perheestään.




Nimi: Alice Siren, Puuskupuh

19.08.2017 23:35
~12~

Kirjastoon kävellessäni painan mieleeni löytämäni munan yksityiskohtia: harmaavalkoinen, jossa on harmaita ja hieman rusehtavia pilkkuja. Olen edelleen hyvin hämilläni, sillä muna ei vastaa mitään tuntemaani lajin munaa. Ottaen huomioon, että pidän hyvin paljon taikaeläimistä ja niiden hoidosta, on ärsyttävää, että en tunnistanut sitä. Mutta vastedes kyllä muistan minkä eläimen tai linnun muna se on, kun vastauksen siihen löydän.

Kirjastoon astuttuani lähden heti määrätietoisesti kohti osastoa, joka koskee taikaeläimiä. Hyllyt pursuavat kirjoja ja silmäni pyöristyvät jälleen siitä tiedon ja kirjojen määrästä, mitä hyllyihin mahtuu. Tuskallisinta tietysti on käydä läpi ne, mutta onneksi osaan karsia jo osan pois. Tuskin minun tarvitsisi lukea kirjoja, jotka kertovat lohikäärmeistä tai muista isoista otuksista, joiden munan tiedän olevan paljon suurempi kuin löytämäni. Niinpä alan selata läpi pieneläimistä kertovien kirjojen valikoimaa silmäillen lähinnä kuvat.

Matami Prilli pyyhältää ohitseni tervehtien iloisesti. Mietin hiukan, että tervehtiikö hän kaikkia sillä tavalla, vai mistä moinen ilo. Olen näet kuullut hänen olevan toisinaan hyvinkin kärkäs ja määrätietoinen.

Huomioni herpaantuessa toisaalle olin mennyt sekaisin, missä kirjassa olinkaan menossa. Turhaudun ja päätän suosiolla siirtyä seuraavaan hyllyriviin, jossa on jästieläimistä- ja linnuista kertovia kirjoja. Päätän selata lintukirjat ensinn, sillä niiden munat olisivat mielestäni todennäköisimmin pieniä verrattuna muihin eläimiin.

Löydän kirjan, jonka nimi on ”Kaiken kattava lintukirja”, joka nimensä puolesta saa minut vakuuttuneeksi, että sieltä voisin löytää vastauksen arvoitukseeni. Sisäinen toivoni herää ja menen istumaan pöydän ääreen lintukirjan kanssa.

Alan sivu sivulta menettää toivoani, kun olen sivunumerossa 373, eikä edelleenkään näy vastausta. Mutta hihkaisen lähes ääneen riemusta, kun seuraava sivu paljastaa minulle otsikon ”Varpuslinnut”. Kuvassa on pieni ruskea lintu, ja sen pesässä on juuri sennäköisiä munia kuin millainen minun omani on. Se on siis varpunen, ja olen hyvin iloinen saadessani pitää siitä huolta. Varpunen näyttää todella suloiselta, ja se sai minulta heti sympatiat puolelleen. Miksi joku haluaisi pahaa noin kauniille linulle? Pystyn kuvittelemaan mieleeni jo sen kauiin lauluäänen, josta aukeamalla on pieni kuvaus.

Tyytyväisenä löydöstäni otan kirjan kainalooni ja poistun kirjastosta. Minun täytyisi perehtyä lintuun tarkemmin, jotta osaan hoitaa sitä sen kuoriutuessa. Mutta sen tiedän jo valmiiksi, että en malta odottaa sen kuoriutumista.

//tästä tuli aika lyhyt, mutta menköön :D

Nimi: Noora Delac, Puuskupuh

14.08.2017 19:00
«-Ensimmäinen osa-»

Miten paljon kuusitoistavuotias noita voikaan saada kahteen laukkuun mahtumaan? Kärry on niin painava, etten pysty edes juoksemaan laiturien välistä puomia päin. Tulenpunainen juna on niin puhdas, että oikein kiiltää silmieni edessä. Otan laukut kärrystä ja kävelen junaa päin.

Olen viimetipassa junassa, ja melkein kaikki paikat ovat varattuja. Kävelen laukkujeni kanssa vaunuun jossa näyttää olevan muita samasta tuvasta. Istun paikalle jossa on kolme muutakin. Kaksi poikaa ja yksi tyttö. Istun tytön viereen ja katselen hetken poikia.
"Hei, olen Noora", sanon aloittaakseni jonkinlaisen keskustelun.
"Isak" , toinen pojista sanoo ja ojentaa kätensä kätelläkseen. Kättelen poikaa ja hymyilen pienesti.
"Olen Clarissa ja tämä on Mike. Se on vähän ujo", tyttö sanoo ja kättelen tätäkin.
"Oletteko tekin kuudennella?" Kysyn ja kaikki nyökkäävät. Paitsi Mike.
"Mike on viidennellä. Hän on pikkuveljeni", Clarissa sanoo. Olemme suurimman osan matkasta aivan hiljaa. Sosiaalisena ihmisenä yritän vähän väliä aloittaa keskustelua mutta jossain kohtaa luovutan. He vain nyökkäilevät kun kysyn jotain.

"Kannattaa vaihtaa kaavut päälle, ollaan pian perillä", Isak huomauttaa tuntien kuluttua. Nousen ylös ja otan laukkuni päältä kaavun, ja siirryn vessaan vaihtamaan sitä. Katson itseäni peilistä ja haron hiuksiani. Palaan penkeille ja kysyn kuinka monta minuuttia Tylypahkaan on.
"Kymmenisen minuuttia kuulemma", Mike sanoo hiljaa. Katson Isakin silmiä vähän väliä. Meren siniset, niin kauniit. Olin ihastunut viimeksi toisella luokalla. Kaipasinkin jo sitä tunnetta. Heti Isakin nähtyäni tiesin että haluan tutustua tähän. Hetki hetkeltä kyllä saan yhteyden poikaan. Hymy nousee huulilleni ja lähden kävelemään junan ovea kohti. Että laukut painavatkin paljon. Onneksi on olemassa taika.

Tylypahkaan saavuttuani pystyin vain tuntemaan lämmön joka virtaa lävitseni. Kuin toinen kotini. Istuudun Puuskupuhien pöytään parhaan ystäväni Clean viereen ja moikkailen muille.
"Clea!" Huudahdan melko hiljaa kuitenkin, ja halaan tätä.
"Noora!" Tämä sanoo ja vastaa halaukseen.
"Anteeksi etten kirjoittanut kuin kaksi kertaa lomalla. Oltiin melkeen koko ajan reissussa!"
"Ei se mitään, oltiin mekin aika paljon", vastaan ja hymyilen.
Vilkuilen Puuskupuhien pöytää etsien Isakia. Nään tämän melko pitkän matkan päässä pöydässä.
"Mitä katsot?" Clea kysyy minulta.
"E-en mitään", sanon ja naurahdan. En nää Isakia ainakaan kenenkään tytön vieressä. Helpottavaa. Luulisin.


// Anteeks jos täst tuli lyhyt mut juu

Nimi: Casper Jackson

13.08.2017 01:03
~1. Luku
kirjeitä ja lähtemistä~

Istun turhautuneena ruskean värisellä katolla jonne kiipesin äsken ikkunastani. Katson nättiä maisemaa. Vihreää niittyä on silmän kantamattomiin ja omenapuut heiluvat hauskasti tuulessa. Katson kaukaisuuteen ja nään kaksi pientä pistettä ilmassa. Mitä ihmettä nuo ovat? ajattelen mutta en jaksa kiinnittää niihin sen enempää huomiota. Katseeni kiinnittyy kukkulan päälle oleviin jästilapsiin, jotka pelaavat sitä jästien peliä pallojalkoa. Mustat pisteet lähestyvät lähestymistään ja lopulta tajuan niiden olevan pöllöjä. Toinen, ruskeankirjava kantaa paksua ruskeahkon väristä kirjettä, kun taas toinen on tuttu valkoinen pöllö Zog. Zog on kylläkin isäni pöllö, mutta isää ei kiinnosta joten hän antoi sen minulle. Otan molemmilta kirjeet ja ruskeankirjava lähtee johonkin teille tietämättömille, kun taas minun valkoinen jää viereeni. Luen ensin paksun ruskean kirjeen.
~Hyvä herra Jackson teidät on täten hyväksytty opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.....~ Suupieleni nousevat ylöspäin kuin heliumilmapallo. Pääsisin Tylypahkaan. Luen kirjeen pikaisesti loppuun ja olen yhtä hymyä. Jos minulla olisi hyvät välit isäni kanssa, kuten kaikilla muilla on juoksisin tuon luo ja juhlisimme. Mutta nyt jos menisin isän luo tuo sanoisi:
"Hyvä homma ei tarttee maksaa vuoteen sun ruokias" tai jotain muuta vastaavaa. Avaan seuraavan kirjeen ja tajuan sen heti olevan ystävältäni Whitneyltä. Alan lukemaan kirjettä.
~Siisss OMGG!! Mä sain tylypahka kirjeen just!! Saiks säkin?(no tottakai sait) Oon niiiin iloneeeen. Joo oli mulla asiaakin. Mennäänkö yhdessä viistokujalle ylihuomenna? Vastaa piakkoin, voi hyvin. Whitney~ Suupieleni nousevat vielä ylemmäs ja nyt ne lähenevät jo korviani. Rustaan tytölle nopeasti että tulen Viistokujalle tuon kanssa mieluusti. Lähetän Zogin matkaan ja jään katsomaan kun se lentää kauas ja yhä vain kauemmas.

Nousen seisomaan ja pujottaudun ikkunastani sisään. Päätän mennä alas kertomaan isälle Tylypahkan kirjeestä. Kävelen varoen vanhat puiset portaat alas ja menen suoraa päätä isäni luo. Hän istuu normaalilla paikallaan punaisessa nojatuolissa. Katson isää joka on kuin minä mutta vain vanhempana. Saman väriset hiukset ja silmät, kapea suu. Ainut asia joka meissä eroaa on se että isällä on vino nenä. Kakistan kurkkuani.
"Öömm... Isä?" aloitan varoen ja tuon murhataa vastaukseksi.
"Sa-sain juuri kirjeen. Tylypahkaan" jatkan.
"Aha juuri näin. Tuo posti keittiöstä" tuo sanoo eikä edes katso minuun päin. Käännähdän tylysti ympäri, mutta en todellakaan lähde hakemaan mitään postia vaan laitan kenkäni jalkaan ja marssin ulos. Vielä ennen kuin suljen tumman ruskean puuoven kuulen isäni huudon:
"Ja minnekäs sinä poika oikein luulet meneväsi?" En vastaa vaan paiskaan oven kovasti kiinni. Juoksen noin kilometrin ja tulen hienosto velhojen alueelle. Kävelen vielä hetken.
"Pelargoniakuja 7g" mutisen ja menen ovelle. Katson kaunista valkoista ovea ja koputan ovikolkuttimella oveen. Menee hetki ja sitten ovi lentää auki.
"Casper? Mitä sä täällä teet?" punahiuksinen tyttö kysyy.
//vähän huono eka tarina mut ehkä tää tästä lähtee :)

Nimi: Jaqueline Higgs, Korpinkynsi

12.08.2017 20:42
- Ensimmäinen luku-
Kirje pöllöllä


Kaappikellon kovaääninen tikitys peitti alleen viereisestä huoneesta kuuluvan tasaisen kuorsauksen. Pieni, vaaleahiuksinen tyttö makasi paksun peiton alla puristaen nuhjuista pehmolelupupua kädessään. Hänen katseensa oli kiinnittynyt kaappikellon viisareihin, jotka osoittivat kellon olevan kymmenen yli seitsemän aamulla.
Jaqueline pidätti hengitystään kuunnellessaan askelia, jotka kaikuivat hänen huoneensa ulkopuolella olevassa käytävässä. Ja vaikka tyttö tiesi että siellä oli vain Eleanora, hän ei voinut estää itseään miettimästä kaikkia kauheuksia joita hänen ovestaan voisi tulla Eleanoran sijasta - kolmikätinen ihminen jonka ylimääräinen käsi työntyisi rinnasta ja joka nappaisi Jaquelinen mukaansa tai pieni karvainen hirviö jonka leuat avautuisivat Jaquelinen kokoiseksi ja se söisi hänet elävältä. Mitään mörköä ei kuitenkaan puisen oven takaa tullut, vaan kahva painui alas ja oven avasi unisen näköinen tyttö, jonka pitkät ja vaaleat hiukset olivat pörrössä. Jaqueline päästi ilmaa keuhkoistaan ja kohottautui istumaan sängylleen. Hänen silmänsä säihkyivät pimeydessä, sillä tyttö oli ollut valveilla jo tunnin. Ovelle tullut tyttö puolestaan oli herännyt äsken päätellen hänen utuisesta katseestaan ja sotkuisesta tukastaan.
"Huomenta", Eleanora kuiskasi. Hänen suunsa avautui haukotukseen. Jaqueline räpytteli silmiään, kömpi sängystään ja laskeutui lattialle. Kylmä puulattia tuntui ihanan viileältä paljaiden jalkojen alla, eikä Jaqueline siis lähtenyt etsimään sukkia jalkoihinsa. Lisäksi hän halusi nopeasti Eleanoran luo, sillä hänestä tuntui kuin joku katselisi häntä.
Tyttö kipitti isosiskonsa luo ja tarttui tätä ranteesta sillä kädellä, joka ei puristanut pehmolelupupua.
"Nukuitko hyvin?" Eleanora kysyi lähtiessään johdattamaan siskoaan hämärästi valaistua käytävää pitkin omaan huoneeseensa. Hän ei näyttänyt häiriintyvän siitä, että Jaqueline ei ollut vastannut häneen "huomenta" -tervehdykseensä. Niin ei tapahtunut koskaan.
"Nukuin", Jaqueline vinkaisi. Eleanora hymähti ja ujutti kätensä pikkusiskonsa sormien lomaan. Tytöt kävelivät hiljaa käytävää pitkin kunnes saapuivat suuren puuoven luo. Eleanora tarttui vapaalla kädellä puhtauttaan kiiltelevään kahvaan, painoi sen alas ja veti Jaquelinen sisään huoneeseensa. Tyttö sulki oven perässään ja sytytti valot huoneeseen.
Äkillinen kirkas valo sai molemmat sisarukset räpyttelemään silmiään. Totuttuaan kirkkauteen Jaqueline hipsi vetämään verhot Eleanoran ikkunan edestä ja jäi katselemaan ulos.
"Oho, ulkona on aika huono sää", Eleanora sanoi vilkaistuaan itsekin pihalle. Jaqueline nyökkäsi ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
"Katso", tyttö henkäisi yhtäkkiä, kun hiljaisuus sisarusten välillä oli kestänyt jonkin aikaa. Eleanora kurtisti kulmiaan ja käveli pikkusiskonsa luo. Jaqueline oli painanut kasvonsa vasten kylmää ikkunalasia ja osoitti nyt pilvien peittämälle taivaalle, josta hiljakseen ropisi pieniä pisaroita.
Eleanora siristi silmiään ja haravoi katseellaan taivasta. Ei kestänyt kauaa, kun tyttö huomasi sen. Taivaalla lensi jokin iso eläin. Se oli paljon isompi kuin ne tavalliset linnut joita silloin tällöin liisi pihan ylitse, mutta jokin lintu se taisi silti olla. Jokin hyvin iso lintu.
"Mikä se on?" Jaqueline kysyi kuiskaten.
"Joku lintu", Eleanora sanoi hitaasti yrittäen samalla nähdä tarkemmin pihalle. Juuri silloin eläin kuitenkin saapui tarpeeksi lähelle, ja tytöt näkivät sen kunnolla.
"Pöllö!" Eleanora hihkaisi. Jaqueline painoi kätensä ikkunalasia vasten ja tapitti valtavaa pöllöä, joka lensi harmaiden pilvien alapuolella. Hän ei kuitenkaan katsellut sitä enää kauaa. Jaqueline nimittäin tajusi, että...
"Se lentää ikkunaan!" Tytöt kompuroivat taaksepäin ja jäivät sitten katsomaan Eleanoran tähtikuvioiselta karvamatolta, miten suurikokoinen pöllö toden totta lensi suoraan ikkunaa kohti. Jaquelinen sydän hakkasi rinnassa ja hän odotti hiiren hiljaa Eleanoran kanssa mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Mitään törmäystä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan pöllö jarrutti vauhtinsa juuri ennen ikkunalasia ja laskeutui sulavasti ikkunalaudalle.
Jaqueline ja Eleanora katsoivat sitä äänettömästi ja huomasivat, että se kantoi nokassaan paperinpalasta.
Harmaa pöllö laski kantamuksensa ikkunalaudalle, vilkaisi sitten sisällä olevia tyttöjä ja lehahti takaisin lentoon. Pian se oli taas vain epämääräinen möykky taivaalla, kunnes katosi kokonaan harmaiden pilvien sekaan.
Jaqueline puristi Eleanoran kättä rystyset valkoisina. Hän lähti kuitenkin ensimmäisenä vetämään siskoaan varovasti ikkunaa kohti. Jaqueline kurkotteli kaulaansa yrittäen nähdä mitä pöllö oli pudottanut ikkunalaudalle. Eleanora lausui ääneen hänen ajatuksensa:
"Minkä se jätti ikkunalaudalle?" Jaqueline kohautti harteitaan ja veti kätensä pois siskonsa sormien lomasta. Sitten hän käveli muutamalla askeleella ikkunan luo ja nykäisi pienen tuuletusikkunan auki. Jaqueline ei epäröinyt yhtään, työnsi vain kätensä avonaisesta tuuletusikkunasta ulos ja tarttui sormillaan ikkunalaudalla lepäävään paperinpalaseen. Hän vetäisi sen sisään ja sulki ikkunan. Sitten tyttö heittäytyi isosiskonsa sängylle ja alkoi tarkastella paperinpalaa lähemmin.
Nyt, kun Jaqueline näki paperin lähempää, hän huomasi että kyseessä olikin kirje eikä paperinpala. Kirje oli tavallista kirjettä paksumpi, kirjekuori oli tehty kellertävästä pergamentista eikä postimerkkiä näkynyt missään kulmassa. Päälle oli vain kirjailtu hyvin kauniilla, kultaisilla kirjaimilla:
>>
Neiti J. Higgs
Kolmas makuuhuone vasemmalta
Suuri kartano
<<
Jaqueline tuijotti nimeään paperilla. Eleanora oli tullut hänen viereensä istumaan ja hänkin tuijotti kirjettä.
"Se on sinulle", Eleanora sanoi. Jaqueline ei osannut tehdä mitään, tuijotti vain käsissään lepäävää kirjettä. Hän olisi halunnut väittää vastaan siskolleen, sillä ei kukaan hänelle kirjoittaisi. Mutta siinä hänen nimensä oli, kirjoitettu kultaisella musteella pergamenttipaperin pintaan - kirje oli aivan ilmiselvästi tarkoitettu hänelle. Jaqueline ei tiennyt keneltä kirje oli, ei tiennyt miksi se oli lähetetty pöllöllä tai miten pöllö oli osannut tuoda sen hänelle. Hän kuitenkin käänsi kirjeen vaistomaisesti ympäri ja katsoi sen toista puolta. Kirje oli sinetöity vanhanaikaisesti sinetillä. Sinetin alapuolella oli vaakuna, jossa Jaqueline erotti leijonan, kotkan, käärmeen ja mäyrän ison T-kirjaimen ympärillä.
"Avaa se", Eleanora patisti, kun Jaqueline vain istui hiljaa paikoillaan katsellen kirjeen sinettiä ja vaakunaa. Tyttö tarttui hiukan vapisevin sormin sinettiin ja repäisi paperia niin, että kirje aukesi.
Jaqueline veti kirjeen sisältä pergamentinpalasen ja laski kirjekuoren viereensä. Hän taitteli paperinpalasen auki ja alkoi sitten lukea sitä Eleanoran kurkkiessa olan yli.
>>
TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU
Rehtori: Grace Potter

Hyvä neiti Higgs, täten ilmoitamme että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Pikajuna Tylypahkaan lähtee 1. syyskuuta kello 11.00 King's Crossin asemalta,  laituri 9 ja ¾. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31. heinäkuuta.

Parhain terveisin, Horton Grett, vararehtori.
<<
Ensimmäisenä sanan ulos suustaan sai Eleanora.
"Noitien ja velhojen koulu", tyttö änkytti. Jaqueline oli jähmettynyt paikoilleen. Hänen kätensä puristivat paperinpalasta kuin hengen hädässä. Hän yritti sulatella lukemaansa ja saada asiasta jotain tolkkua.
Oliko kaikki oikeasti totta? Oliko oikeasti olemasta noitien ja velhojen koulu? Oliko hän noita? Vai oliko kaikki vain Claudian, Mayan ja Clentin kepponen?
"Niin siinä lukee", Jaqueline kuiskasi värittömällä äänellä. Sitten hän laittoi pergamentinpalasen sivuun ja kaivoi kirjekuoresta toisen lappusen. Siihen oli kirjoitettu erilaisia tarvikkeita, kuten kaapuja, oppikirjoja ja muita tarvikkeita, joita Tylypahkaan pitäisi hankkia. Ja aivan pienellä sivun alalaidassa oli kultaisilka kirjaimilla kirjoitettu: Tarvikkeet löydät Viistokujalta, Lontoosta.
Luettuaan tekstin loppuun Jaqueline laittoi pergamentinpalasen sivuun. Hän käänsi katseensa Eleanoraan.
"Onko tämä pilaa?" Jaqueline kysyi. Mutta Eleanoran tyrmistynyt ilme oli niin aito, ettei hänen edes tarvinnut sanoa mitään. Tämä ei ollut pilaa - kaikki oli totisinta totta.

Aamun madellessa eteenpäin, Jaqueline ja Eleanora alkoivat puhua toisilleen hiljaisella äänellä ensijärkytyksen laannuttua. He keskustelivat Tylypahkasta, noidista ja velhoista. Taikasauvoista, kaavuista. Jaquelinesta.
Pian he kuulivat miten muut sisarukset sekä äiti ja isä heräsivät. Heidän askeeleensa suuntasivat tuttuun tapaan keittiöön aamupalalle.
Jaquelinella puolestaan ei ollut nälkä. Hänen vatsaansa väänsi. Kaikki tuntui epätodelliselta ja todelliselta yhtä aikaa, eikä tyttö tiennyt mitä tehdä seuraavaksi.
Eleanora ja Jaqueline olivat taas vaipuneet hiljaisuuteen. Vanhempi siskoista kuitenkin nousi sängyltä ylös ja käveli ikkunan eteen.
"Jos kaikki on oikeasti totta ja olet.. olet.." Eleanoran lause keskeytyi, sillä hän ei olisi halunnut sanoa asiaa ääneen. Aivan kuin se olisi sinetöinyt jonkin hirmuisen asian. "Jos sinä olet oikeasti noita ja sinun pitää mennä sinne kouluun, meidän pitää sanoa äidille ja isälle." Eleanoran ääni oli epävarma ja hän oli selvästi vaivaantunut. Jaqueline kuunteli siskonsa sanoja ja tunsi kylmän tulen syttyvän hänen rintaansa. Hän ei halunnut sanoa äidille tai isälle. Hän ei halunnut kertoa tästä kenellekään. Asia tuntui tarpeeksi omituiselta ilman, että siihen sotkettaisiin muitakin. Jaqueline saattoi kuvitella miten hänen vanhempansa reagoisivat kirjeeseen.
"Tuo kirje on täyttä roskaa. Anna se tänne niin poltan sen", Jaquelinen isän ivallinen ääni kaikui hänen päässään. Heti perään hän kuuli äitinsä terävän äänen päässään:
"Olet oikeassa, Byron. Jaqueline, anna kirje isällesi. Heti."
Mutta Eleanora oli jo noussut ylös ja kävellyt huoneen ovelle. Hän katsoi Jaquelinea merkitsevästi ja tyttö tiesi, ettei hänellä olisi valinnanvaraa. Kädet jääkylminä ja kasvot ilmeettöminä Jaqueline otti kaksi pergamentinpalasta, taitteli ne siististi ja tunki sitten takaisin kirjekuoren sisään. Sen jälkeen tyttö lähti jäykkänä isosiskonsa perään kohti keittiötä ja ruokailuhuonetta.

"Äiti, milloin käymme katsomassa minulle autoa?" Mayan keimaileva ääni kantautui Jaquelinen korviin, kun hän käveli Eleanoran perässä käytävää eteenpäin.
"Isällä ei ole tänään töitä, joten uskoisin, että voimme tänään lähteä keskustaan ja autokauppaan", äiti sanoi. Sitten tuli hiljaisuus, jonka aikana kuului vain haarukoiden kilinää. Jaqueline tajusi asettuvansa siskonsa taakse ja yritti olla mahdollisimman pieni. Hän tunki kirjekuoren taskuunsa peläten, mitä oli tulossa.
Liian pian Jaqueline kuitenkin näki edessään tutun sotilasta esittävän maalauksen seinällä. Se oli merkki siitä, että keittiöön käännyttiin käytävältä oikealle. Jaquelinen kädet tärisivät, kun hän kipitti Eleanoran perässä keittiön halki ruokailuhuoneeseen.
Se oli iso, neliskulmainen huone, jonka keskellä oli pitkä ruskea pöytä. Pöydällä oleva puhtaan valkoinen pitsiliina ja kolme maljakkoa - jokaista tuumaa myöten samanlaiset - olivat olleet pöydällä niin kauan kuin Jaqueline muisti. Suuret ikkunat kiersivät huonetta ja raskaat verhot roikkuvat niiden sivuilla. Tuoleja oli pöydän ympärillä kymmenen; yksi molemmissa päädyissä ja neljä molemmilla sivuilla. Nyt niistä oli varattu viisi.
Jaqueline näki ensimmäiseksi äitinsä kiharat hiukset lähimpänä häntä. Josephinen vieressä istui isä-Byron, ja heitä vastapäätä oli Jaquelinen kolme sisarta. Sisarusten päät kääntyivät Eleanoran ja Jaquelinen suuntaan kun he saapuivat huoneeseen, mutta vanhemmat eivät kohottaneet katsettaan lautasistaan.
"Huomenta", Maya sanoi. Sitten hän virnisti Eleanoralle vetäen samalla tuolin tälle viereensä.
"Me käydään tänään katsomassa mulle autoa." Jaqueline pysytteli hiljaa Eleanoran takana ja hivuttautui mahdollisimman huomaamatta omalle paikalleen istumaan. Maya ja muut sisaret kuitenkin huomasivat hänet.
"Ahaa", Maya sanoi huomattuaan Jaquelinen. Hänen äänestään kuulsi peitetty iva. Jaqueline ei katsonut vanhimpaan siskoonsa. Hän tuijotti pöytää ja yritti olla kuulematta samoja, jokapäiväisiä naljailuja.
"Milloin aiot tehdä niistä kultaisista pullonkorkeista kaulakorun itsellesi?" Claudian kirkas ääni lävisti Jaquelinen. Tyttö kohotti hieman katsettaan vilkaistakseen äitiään. Josephine oli kalvennut mikä merkitsi ärtymystä, eikä Jaqueline uskaltanut tehdä mitään. Hän tiesi äitinsä muistavan vallan mainiosti sen kerran, kun hän oli pihistänyt kaikkien pullojen korkit ja maalannut ne äitinsä kynsilakalla kultaisiksi.
Mutta Jaqueline ei olisi halunnut tehdä sitä. Clent oli pakottanut hänet siihen, asettanut haasteen. Hän oli sanonut, että antaisi Jaquelinen olla kuukauden rauhassa jos hän varastaisi pullonkorkit ja maalaisi ne kultaisiksi.
Mutta hän oli valehdellut, sillä sinä silmämräpäyksenä kun Jaqueline oli näyttänyt maalatut pullonkorkit, Clent oli karjunut äidin paikalle. Josephine oli saapunut Clentin huoneeseen ja raivostunut Jaquelinelle. Tyttö oli yrittänyt vaisusti sanoa, että idea oli Clentin, mutta äiti ei ollut uskonut häntä.
"Tule, mennään hakemaan aamiaista", Eleanora sanoi ja veti Jaquelinen ylös penkistä, vaikka tytöt olivat aivan vasta istuneet alas. Hän oli tainnut muistaa, että nyt oli aamiaisen aika eikä juttelun aika. Jaquelinen katse oli maassa eikä hän kohottanut katsettaan vasta kun keittiöstä, ollessaan kahden Eleanoran kanssa.
"Milloin aiot kertoa?" Eleanora tiukkasi työntäessään lautasen pikkusiskonsa käteen. Jaqueline ei vastannut, tarttui vain lastaan ja laittoi lautaselleen munakasta.
"Sinun pitää kertoa heille", Eleanora jatkoi ja pakotti Jaquelinen kohtaamaan hänen siniset silmänsä. Jaqueline tunsi lihaksiensa jännittyvän, kun hän seisoi Eleanoran edessä katsellen siskon silmiä. Kirje tuntui polttelevan taskussa, mutta Jaqueline pysyi hievahtamatta ja oli kuin ei tuntisi mitään. Lopulta hän kuitenkin sihahti:
"Hyvä on, minä kerron heille." Eleanora huokaisi ja kääntyi sitten ottamaan lisää ruokaa. Jaqueline perääntyi askeleen ja jäi odottamaan siskoaan. Hänen nälkänsä oli totaalisesti kadonnut, ja ajatuskin ruoasta sai tytön melkein oksentamaan. Jaqueline ei tiennyt miten saisi palaakaan alas kurkustaan.

Kun Jaqueline ja Eleonora saapuivat takaisin ruokailuhuoneeseen, kaikki olivat jo melkein syöneet. Kuin sanattomasta sopimuksesta, tytöt istuivat pöytään ja alkoivat syödä kiireellä omia annoksiaan, sillä Eleanora oli painottanut että he kertoisivat kirjeestä aamiaispöydässä.
Jaqueline pakotti itsensä pureskelemaan pahvin makuista munakasta ja nielemään sen, vaikka ruoka tuntuikin viiltävän hänen kurkkunsa auki. Lisäksi jokaisen suullisen jälkeen lautanen ei tuntunut tyhjentyvän ollenkaan. Jaquelinen ei tehnyt mieli puhua kirjeestä vanhemmilleen, mutta hänen olisi pakko, ja hän halusi sen nopeasti pois alta.
Siispä ei kestänyt kauaakaa (vaikka Jaquelinesta se tuntui ikuisuudelta), kun kaikki olivat syöneet. Jaqueline laski aterimensa alas ja nosti katseensa ensimmäistä kertaa koko ruokailun aikana.
Äiti ja isä istuivat selkä suorana pöydässä ja katselivat lapsiaan. Jaqueline näki isän alkavan nousta pöydästä, mutta tyttö ei saanut sanaakaan suusta. Hänen pitäisi kertoa siitä nyt, sillä muuten tilaisuus olisi mennyttä. Eleanorakin näytti tajuavan sen, sillä hänen kasvonsa punoittivat ja tuo vilkaisi pikaisesti Jaquelinea
Sitten aivan yhtäkkiä, isä istuikin takaisin alas. Jaqueline hätkähti ja kuuli sydämensä tykytyksen korvissaan.
"Istutaan vielä hetki tässä", isä sanoi. Jaquelinen silmät suurenivat ja hän toljotti muutaman sekunnin täysin avoimesti vanhempiaan. He eivät koskaan olleet tehneet näin, he eivät koskaan poikenneet tavallisesta. Mutta siinä kaikki nyt istuivat hiljaa, odottaen jotain. Eleanora vilkaisi taas syrjäkarein pikkusiskoaan ja tökkäsi tätä pöydän alla jalalla. Kun Jaqueline oli kuin ei huomaisikaan, Eleanora rykäisi.
"Äiti, isä", tyttö sirkutti. Äidin ja isän huomio kiinnittyi Eleanoraan. Jaquelinen kädet hikosivat ja hän tunsi kirjeen polttelevan takataskussa. Hän tiesi mitä Eleanora sanoisi.
"Tuota.. Jaquelinelle tuli tänään kirje", Eleanora jatkoi. Hänen äänensä värisi hieman.
Jaqueline tuijotti taas pöytää ja yritti arvailla vanhempien reaktioitaan. Sitten, ikään kuin kaikki ei olisi jo tarpeeksi omituista, Eleanora täräytti:
"Kirje tuli pöllöllä." Hän saattoi tuntea äidin ja isän pistävät katseet kehossaan, mutta - ihme kyllä - he eivät sanoneet mitään. Se sai aikaan pientä liikehdintää kaikissa. Vain Jaqueline pysyi täysin paikoillaan.
"Mikä ihme se sellainen kirje on, joka tulee pöllöllä?" äiti sanoi lopulta tyyneyttä tavoittelevalla äänellä. Hän vaikutti järkyttyneen Eleanoran sanoista.
"Näytä se", isän möreä ääni hätkähdytti taas Jaquelinen, ja tyttö vetäisi kirjeen takataskustaan kädet vapisten. Hän piti katseensa edelleen pöydän kuluneessa pinnassa ja ojensi kirjettä isälle. Kun isä tarttui kirjeeseen, tunnelma ruokailuhuoneessa oli kihelmöivä. Jaqueline vaistosi Mayan, Claudian ja Clentin katsovan vuoroin häntä ja vuoroin kirjettä. Sitten kuului rapinaa, josta Jaqueline tiesi isän avanneen kirjeen.
"Tylypahkan noitien ja velhojen koulu", isä aloitti. Hänen äänensä ei värissyt, mutta lukutyyli oli hieman kankea. Kun Byron oli päässyt kirjeen loppuun, Jaqueline pelkäsi pyörtyvänsä. Hänen koko kehonsa tärisi, sillä hän pelkäsi kaikkien reaktiota. Kuumat kyyneleet kihosivat tytön silmiin, kun kuuli äidin ottavan toisen pergamenttilapun kirjeen sisästä. Hän ei lukenut sitä ääneen.
Hiljaisuus oli vallannut kaikki ja tunnelma oli kireä. Jaqueline puristi silmänsä kiinni ja odotti nyt yhdessä muiden kanssa.
"Jaqueline." Jaqueline henkäisi ja kohotti katseensa äitinsä vihreisiin silmiin. Hän oli ilmeetön, eikä Jaqueline kyennyt tulkitsemaan mitä mieltä Josephine oli kirjeestä.
"Mikä tämä on?" äiti kysyi. Jaqueline nieleskeli tyhjää ja sitten hän kuiskasi:
"Kirje minulle."
"Onko se pilaa?"
"E-ei", Jaqueline änkytti. Hänen olisi tehnyt mieli kääntää katseensa ja lähteä huoneesta, mutta tyttö tiesi ettei voinut. Äiti katseli häntä hetken aikaa pistävästi kunnes laski sitten katseensa takaisin kirjeeseen. Seuraavaksi suunsa avasi isä, ja se yllätti kaikki - ainakin Jaquelinen.
"Voin heittää sinut sinne Viistokujalle tänään jos tiedät missä se on. Olemme tänään menossa katsomaan Mayalle autoa", isä tokaisi hieman kireästi. Sitten hän nousi ja katsahti Jaquelineen.
"Lähdemme tunnin päästä." Sen sanottuaan isä häipyi huoneesta ja äiti kipitti hänen peräänsä. He jättivät kirjeen pöydälle.
Jaqueline kurkotti nappaamaan kirjeen itselleen, tunki pergamentit kirjekuoren sisään ja työnsi sen sitten taskuunsa.
"Mennään", Eleanora kuiskasi ja vetäisi pikkuskiskonsa ylös tuolista. He häipyivät sanaakaan sanomatta Mayan, Claudian ja Clentin luota. Vanhemmat sisaret eivät sanoneet mitään, jäivät vain istumaan ilmeettöminä tuolehinsa.

Kun tunnin päästä Jaqueline istui suuren tila-auton takapenkillä Eleanoran vieressä, hän ei tuntenut omia käsiään. Kaikki veri oli paennut sormista ja kohonnut poskille. Tytön posket helottivat räikeän punaisina ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Jaqueline ei tiennyt, mitä oli tehnyt edellisen tunnin aikana. Hän oli vain vaihtanut vaatteet ja sitten olikin jo pitänyt lähteä autoon. Jaqueline oli vain nyökännyt isälleen, kun tuo oli kysynyt häneltä jotain. Nyt isä siis luuli, että Jaqueline tiesi missä Viistokuja oli, vaikka tytöllä ei ollut harmainta aavistusta missä kyseinen katu sijaitsi. Kukaan hänen perheessään ei koskaan ollut kuullutkaan Viistokujasta, mutta nyt kaikki - jopa Eleanora - olettivat, että Jaqueline tiesi minne hänet pitäisi viedä.
Auton pehmeä hurina oli lamaannuttanut Jaquelinen, ja hän tuijotti ikkunasta ulos yrittäen miettiä pakoreittiä. He olivat nyt Lontoossa, ajoivat hitaasti ruuhkaisella tiellä. Erilaisten kirja-, vaate-, koru- ja musiikkikauppojen mainokset välkkyivät Jaquelinen silmissä, mutta hän ei nähnyt missään kylttiä Viistokujalle.
"Mikä tässä maksaa?" isän äreä ääni kajahti autossa. Jaqueline käänsi silmänsä eteenpäin ja tajusi auton pysähtyneen ruuhkaan. Kun tyttö yritti kurkottaa kaulaansa nähdäkseen mikä ruuhkan syynä oli, jokin kiinnitti hänen huomionsa.
Jaqueline käänsi katseensa takaisin omaan ikkunaansa ja jäi tuijottamaan pitkään purppuranpunaiseen kaapuun sonnustautunutta naista, joka oli kuin jostain pilapuodin mainoksesta. Hänellä oli päässään punainen hattu.
"Isä, minä jään tässä", Jaqueline sanoi yhtäkkiä. Hän ei edes itse kunnolla tajunnut omia sanojaan.
"Mit- Jaqueline, et sinä tässä voi jäädä. Ajetaan nyt ensin sinne autokauppaan", isä tiuskaisi. Jaqueline ei kuitenkaan kuunnellut. Hänen kätensä oli jo auton oven kahvalla, eikä mennyt kuin sekunti ennen kuin ovi oli auki. Jaqueline vetäisi penkiltä mukaan rahapussin, jonka vanhemmat olivat hänelle antaneet ja sitten tyttö hyppäsi autosta jalkakäytävälle. Ennen kuin hän ehti sulkea oven, Eleanora tuli ulos autosta. Hän huikkasi heiheit isälleen ja siskolleen, pamautti auton oven kiinni ja tarttui sitten Jaquelinea kädestä.
"Miksi sinä tässä halusit jäädä?" Eleanora kysyi. Jaqueline ei vastannut, lähti vain vetämään isosiskoaan jalkakäytävällä eteenpäin. Purppuranpunaiseen kaapuun sonnustautunut nainen oli jo ehtinyt vähän matkan päähän. Jaquelinella oli aavistus siitä, että tuo nainen tiesi missä Viistokuja oli, ja kiihdytti vauhtinsa puolijuoksuksi. Eleanora vaikutti epäileväiseltä, mutta ei voinut enää pysäyttää siskoaan.
Kun Jaqueline viimein hidasti vauhtiaan, hän oli jo melkein sen naisen rinnalla. Muutamalla isolla askeleella tytöt olivat naisen vieressä. Jaqueline tunsi jännityksen kihelmöivän vatsassaan, kun hän kysyi varovasti:
"Ömm, anteeksi? Tiedättekö te... tiedättekö... missä Viistokuja on?" Nainen käänsi yllättyneenä päätään ja pysähtyi jalkakäytävän varteen.
"Tiedänkö minä missä Viistokuja on?" nainen toisti. Hänen äänessään kuului hymy, kun hän katsoi suoraan Jaquelinea silmiin. Nainen oli hieman vanhahko, yli viidenkymmenen ainakin. Hänen kasvoillaan oli muutama ryppy, ja ne syventyivät kun nainen hymyili. Tummat hiukset kehystivät kalpeita kasvoja.
"Voi, kyllähän minä tiedän missä Viistokuja on!" nainen huudahti. Muutama ohikulkija katsahti häneen epäilevästi, aivan kuin nainen olisi hullu tai huumeiden alaisena.
"Minä kävin siellä ensimmäisen kerran ollessani pieni sylivauva, kun vanhin isoveljeni hankki omat koulutarvikkeensa. Oletko sinä saanut kirjeen?" nainen kysyi. Hän tutkaili Jaquelinea tummilla silmillään ja odotti innokkaana vastausta. Eleanora oli hivuttautunut aivan pikkusiskonsa lähelle ja puristi tytön kättä lujasti.
"O-olen", Jaqueline sanoi. Sitten hän hymyili epävarmasti ja nielaisi.
"Tuota.. voisitko sinä kertoa missä se on?" Jaquelinen ääni oli epäröivä.
"Totta kai! Voin jopa tulla kanssanne sinne, sillä sinne olin juurikin menossa. Ensin minun oli tarkoitus ilmiintyä kadulle suoraan, mutta tajusin miten ruuhkaista siellä varmasti on. Satoja Tylypahkalaisia on ostamassa omia koulutarvikkeitaan, enkä halua vahingoittaa ketään", nainen kertoi. Ennen kuin Jaqueline ehti kysyä, mitä ilmiintyminen oli ja mistä hän tiesi Tylypahkan, oli nainen jo lähtenyt kävelemään katua eteenpäin.
"Seuratkaa minua!" Eleanora vilkaisi kysyvästi Jaquelinea, joka nyökkäsi, ja sitten tytöt kiihdyttivät naisen rinnalle.
Heidän kävellessä sokkeloisia katuja keskellä Lontoota, nainen kertoi olevansa Gilda Walker. Hän rupatteli niitä näitä tytöille ja kertoili omista kouluajoistaan ja perheestään.
Taaskaan ei Jaquelinen mielestä mennyt kuin hetki, ennen kun Gilda tokaisi:
"Olemme melkein perillä." He pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan erilaisten pienten puotien välissä olevaa ränsistynyttä pubia. Tuulessa vinkuva kyltti ilmoitti sen nimen: Vuotava noidankattila.
"Sisään, sisään", Gilda touhotti ja työnsi tytöt oven luo. He eivät ehtineet ihmetellä Vuotavan noidankattilan julkisivua sen enempää.
Pieni kello kilahti oven avautuessa ja tytöt työntyivät sisälle. Pubi oli hyvin hämärä ja monen monta pöytää oli tupaten täynnä. Ylimääräisiä tuoleja oli tungettu pienten pöytien ympärille ja kaikilla näytti olevan hyvin ahdasta, mutya mukavaa. Rauhaisa puheensorina kantautui Jaquelinen korviin, kun hän katseli pubin asiakkaita. Jotkut heistä olivat yhtä räikeästi pukeutuneita kuin Gilda, ja jotkut taas pelkkissä mustissa vaatteissa.
Tyttöjen katsellessa pubin asiakkaita, Gilda lähti johdattamaan heidät takaoven luo ja siitä ulos pienelle sivupihalle.
Likaiset ja kuluneet roskapöntöt reunustivat tiiliseiniä, eikä sillä koko sivupihalla näyttänyt olevan mitään muuta tarkoitusta kuin roskien säilytyspaikkana oleminen. Eleanora ilmeisesti tajusi sen, sillä hän kumartui lähemmäs Jaquelinea ja kuiskasi:
"Oletko aivan varma?" Kuiskaus oli niin hiljainen, ettei Gilda kuullut. Jaqueline kuitenkin kuuli sen ja nyökkäsi, vaikka tunsikin epävarmuuden kierivän vatsanpohjassaan. Gilda oli nimittäin vetäissyt kaapunsa sisältä pitkän tikun. Se saattoi aivan hyvin olla taikasauva, joista oltiin mainittu kirjeen tavaraluettelossa. Mutta siltikin ajatus siitä, että pitkä puutikku voisi olla vaarallinen tai että sillä voisi tehdä taikoja, tuntui hyvin oudolta.
Gilda vilkaisi tyttöjä ja alkoi laskea tiiliä heidän edestään. Jaqueline tuijotti silmät sirrissä naisen puuhia. Hän alkoi toden totta jo epäröidä. Tyttö avasi hiukan epävarmana suunsa sanoakseen, että heillä oli muuta menoa, mutta siinä samassa Gilda hihkaisi. Sitten hän tökkäsi taikasauvallaan tiiltä roskapöntön yläpuolelta.
Jaqueline räpytteli silmiään ja yritti tajuta mitä tapahtui. Näytti nimittäin siltä kuin tiiliseinä olisi värissyt. Sitten seinä alkoi muuttua, tiilet vetäytyivät sivuille ja muutaman sekunnin kuluttua heidän edessään avautui suuri holvikäytävä.
"Eteenpäin, eteenpäin!" Gilda hihkaisi ja tuuppasi Jaquelinea ristiselästä niin, että tyttö horjahti. Eleanora roikkui siskonsa kädessä ja horjahti itsekin kohti holvikäytävää. Heidän ilmeensä kuvastivat silkkaa hämmennystä ja epäuskoa, mutta Gilda ei siitä näyttänyt välittävän. Hän lähti johdattamaan heidät ripeästi holvikäytävää pitkin eteenpäin. Kun iloinen puheensorina ja melu kiiri Jaquelinen korviin, Gilda hymähti:
"Tervetuloa Viistokujalle." He astuivat mutkan takaa mukulakivipäälysteiselle tielle.

// Vähän venähti tämä ensimmäinen luku... :'D

Nimi: Valancy Silvermoon, Korpinkynsi

09.08.2017 11:57
-17-
Laskeuduin pehmeästi ruoholle Kielletyn metsän laitaan. Aivan liian pehmeästi. Vasta silloin tajusin, miten vakaasti ja sulavasti olin lentänyt koko matkan vieläpä erikoisesti pelkäämättä. En ollut lentänyt sitten matkani Tylypahkaan. Se oli ollut lähes lukuvuosi sitten.
Asian olisi pitänyt tehdä minut iloiseksi – olin oppinut lentämään! – mutta vatsaani kouraisi. Olinko pikkuhiljaa muuttumassa enemmän vampyyriksi? Olin kehittynyt hitaammin kuin muut perheenjäseneni, mutta tarkoittiko tämä sitä, että alkaisin kehittyä entistä nopeammin? Alkaisinko kohta himoita vertakin?
Keskity. Yritin unohtaa ahdistavat ajatukseni ja astuin Kiellettyyn metsään.

Tuuli rapisutti hiljaa puita yön pimeydessä. Joku eläin, tai jokin, kirkaisi jossain kaukana, ja sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin. Muuten oli kuitenkin hiljaista, ehkä vähän liiankin.
Olin kävelemässä suoraan metsän sisimpään, kun tajusin, ettei ikkunastani näkynyttä hehkua – tulta? – enää näkynyt. Koko metsä oli synkkä, ja jos tuulen rapinaa ei laskenut, melkein kuin kuollut.
Minne päin minun pitäisi lähteä? Silmäilin kohti pimeyteen, jonne edes minun katseeni ei ylettynyt. Mitä jos olin vain kuvitellut koko hehkun? Entä jos olin nähnyt unta?
Eihän minulla ollut edes suunnitelmaa miten pelastaa James ja Cecilia? En edes tiennyt missä he olivat, enkä edes pärjäisi vampyyrinmetsästäjiä. Vilkaisin taakseni, enkä nähnyt enää Tylypahkan torneja kaukana takanani. Minut ympäröi vain tiheä metsä ja ainoana äänenä puiden suhina, joka alkoi tuntua hiukan karmivalta.
Samassa huomasin, että maasto alkoi edessäpäin nousta hitaasti. Ehkä siellä olisi jokin korkea harjanne, jolta näkyisi kauemmas metsään. Lähdin kompuroimaan nopeammin juurien yli, joita haparoivalle polulle alkoi ilmaantua ja väistelemään kuusienoksia, jotka pyyhkivät kasvojani. Metsä näytti käyvän nyt tiheämmäksi ja entistä hiljaisemmaksi.
Pääsin jonkinlaisen mäen huipulle – ja silmien eteen avautui jälleen hehku.
Muutaman askeleen päässä oli pienen jyrkänteen, ehkä viiden metrin korkuisen, reuna. Se näytti viettävän jyrkästi alaspäin, enkä nähnyt oliko aivan sen alla kivikkoista vai ei. Mutta mäen toisella puolella näin rykelmän sirkusteltan näköisiä rakennelmia, jotka loimottivat tulen hehkussa. Niiden keskellä oli nimittäin suuri nuotio, jonka liekit nousivat telttojen kattojen korkeudelle ja josta lenteli kipunoita yötaivaalle.
Joka puolella oli vampyyrinmetsästäjiä. Velhoja punaruskeissa viitoissaan, jotka istuivat nuotion ääressä tai kiirehtivät teltasta toiseen. Enemmän vampyyrinmetsästäjiä, kuin koulussa oli ollut. Ja huomasin myös, että nuotiolla istuvilla oli jokin kädessään, jota he teroittivat vuorotellen ja mumisivat jotain. Käperryin pienemmäksi ja kurkistin jyrkänteen reunalta alas. Se oli... suuri puuvaarna. Sisälläni tuntui kylmä puristus.
En voi kääntyä nyt takaisin, toistin itselleni yrittäen valaa itseeni rohkeutta. Olen päässyt tänne asti ehjänä. Minun täytyy tällä kertaa pelastaa James. Mitä muutakaan voisin tehdä?
Ryömin takaisin päin reunalta pimentoihin ja nousin varovasti kyyryyn. Samassa ruoho petti altani ja tunsin tippuvani jonnekin maan sisään.

Nimi: Susan Wiltton, Puuskupuh

05.08.2017 22:14
1. Luku - Jos joskus...

Kierin sängyssäni enkä millään mahtanut saada unta. Huomenna olisi 1. päivä syyskuuta, joka tarkoitti sitä, että saisin lähteä taas Tylypahkaan.
Minulla oli tukahduttavan kuuma eikä asiaa auttanut ollenkaan pitää ikkunaa auki. Se taisikin vain pahentaa asiaa, vaikka näin yöllä olikin viileämpi kuin päivisin. Räväytin silmäni auki ja nousin istumaan pienen sänkyni reunalle. Pyyhkäisin nahkeaa otsaani ja katsahdin ulos ikkunasta. Näin kuun mollottavan kirkkaana pilvettömällä taivaalla. Kuun kirkas valo muussa pimeydessä sai minut hymyilemään pienesti.

Käperryin uudestaan sänkyyni ja suljin silmäni. Ajattelin kaikkea sitä mitä tänään minulla olisi edessä, olihan kello jo hieman yli puolen yön. En vain yksinkertaisesti ollut saanut unta ja huomenna pitäisi herätä aikaisin, jotta ehtisin Tylypahkan pikajunaan, joka lähtisi kello yhdeksältä.
Potkaisin peittoni ajatuksissani lattialle, mutta se auttoikin asiaa. Minulle tuli heti viileämpi olo. Vaivuin hiljattain uneen.

"Susan. Herätys kultaseni", kuulin korvani vierestä kuiskintaa ja tunsin kuinka joku silitti minua päästä. Aukaisin hitaasti silmäni ja räpsyttelin niitä auringon valon osuessa niihin. Minua katsoi lämpimästi äitini vihreillä silmillään.
"Huomenta", mumisin ja venyttelin jäseniäni. Äiti naurahti ja nousi ylös seisomaan.
"Huomenta. Saatan jo arvatakin miten nukuit yön... ja nyt olet varmasti hyvin väsynyt", äiti sanoi ja pyyhkäisi kädellään housujaan. "Tein sinulle jo aamupalan ja annoin myöskin sinun nukkua puoli tuntia pidempään."
"Äiti! Etkö tajua, että minun pitää olla ajoissa paikalla!" huusin hermostuneena ja ponnahdin sängystä ylös hyvin nopeasti. Juoksin kohti tarjotinta, joka oli huoneeni ainoalla pyödällä. Tarjotin pursuili erilaisia ruokia mitä aamupalalla nyt syödä voisi. Äiti oli kuluttanut aamupalaani paljon vaivaa.
Juuri kun olin ottamassa pöydän reunasta kiinni kompuroin mattoon ja kaaduin lattialle. Ähkäisten nousin istumaan maton päälle ja painoin kasvoni käsiini. Äiti kumartui silittämään selkääni puhuen samalla rauhallisella äänellä:
"Kaikki on hyvin Susan. Olen laittanut kaikki valmiiksi, joten ei ole mitään kiirettä. Vielä on runsaasti aikaa."
Nyökkäsin naiselle ja kömmin ylös. "Kiitos."
"Älä turhaan kiittele, tiedän, että jännität paljon tätä päivää eikä siinä ole mitään hävettävää. Ole reipas isän tyttö", äiti sanoi minulle kostein silmin ja käveli pois huoneestani sulkien perässään oven.
"Olen. Teen mitä vain ollakseni isälle mieliksi", kuiskasin hiljaa ja katsoin ikkunasta ulos taivaaseen, jolla leijaili muutama valkea pilvenriekale.

Kun olin saanut syötyä tarjottimen tyhjäksi puin mukavat vaatteet päälleni ja suuntasin tarjottimen kanssa alakertaan, jossa talomme keittiö sijaitsi. Asetin tarjottimen tiskipöydälle ja astelin reippain askelin kohti vessaa. Huokaisin huomatessani, että talon ainut vessa olikin varattu. Koputin oveen pari kertaa kunnes lukko aukesi ja veljeni asteli ulos vessasta. Tuo tökkäsi minua mahaan etusormellaan ja irvisti.
"Luulin, että sinun piti laihuttaa nuo ällöttävät kilot pois ennen Tylypahkaan menoa." Pudistelin päätäni ja sujahdin nopeasti sisälle vessaan lukiten samalla oven. Katsoin vessan peilistä vakavan näköistä tyttöä, jonka tukka oli siististi kammattu. Tyttö oli hoikka, mutta jotain häneltä puuttui.
"Ystäviä", sanoin niin, ettei kukaan voinut kuulla sanojani. Olin aina yksinäinen ja tänä vuonna kyllä yrittäisin kovasti ystävystyä jonkun kanssa. Jos joskus... saisin ystäviä.

Pian kaikki oli valmista ja istuin äitini kanssa keittiön pöydässä hörppimässä lämmintä, mintunmakuista teetä. Se sattui olemaan lemppariani.
"Onko sinulla nyt kaikki kunnossa?" äiti kysyi räpytellen vihreitä silmiään. Nyökkäsin ja otin ison kulauksen teetä.
"On on, älä jooko sitten hössötä mitään", sanoin hiljaa ja tiesin, että äiti kuuli äänestäni jännityksen.
"Höpsistä! Minä olen äitisi ja minulla on-", äiti ehti sanoa kunnes jatkoin hänen lauseensa. "Oikeus hössöttää jokaisesta asiasta, joka liittyy lapsiini."
Nauroimme äidin kanssa kovaan ääneen. Kotona en arastellut ollenkaan äitini kanssa, mutta se mitä tämä lukuvuosi toisi tullessaan olisikin arvoitus. Huokaisin hiljaa ja katsoin kelloa.
"Tästä se alkaa."

//Hehheh, eka tarina, josta tulikin melko (tosi) lyhyt. Seuraavaan tarinaan panostan kunnolla ja teen siitä paljon pidemmän!^^//

Nimi: Dubhghall Sherman, Luihuinen
Kotisivut: http://aijaa.com/roZEGe

31.07.2017 11:44
Ensimmäinen luku

Minä, Dubhghall Sherman, katselin kaikenkarvaista väkeä laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä. Tätä päivää, olin odottanut koko yhdentoista vuoden lyhyen elämäni ajan. Nyt se oli täällä, syyskuun ensimmäinen päivä. Päivä, jona minun oli määrä aloittaa Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.
”Ole kiltisti”, Punapäinen nainen, äitini, sanoi kumartuessaan suukottamaan minun päälakeani. Minä pyöräytin silmiäni kieltäni naksauttaen. Vihreät silmäni vaeltelivat noitien ja velhojen täyttämällä laiturilla, kunnes ne osuivat kolmeen hahmoon lähellä helakanpunaista pikajunaa. Tunnistin tummaihoiset pojat sinä silmänräpäyksenä. Piispa Bishopin identtiset kaksoispojat Ezra ja Calvin norkoilivat matka-arkkuihinsa nojaten ja keskustellen pienikokoisemman, silmälasipäisen pojan, porvarispojan Orlando Heathcliffin kanssa. Suoristaen selkäni ja kaulukseni, lähdin työntämään raskasta matka-arkkuani kolmen pojan luo.
”Hei Dub!”, sanoi Orlando innokkaasti huomatessaan minut.
”Hei”, vastasin nyökäten tervehdyksen. Kaksoset väläyttivät minulle ystävällisen hymyn.
”Mennäänkö? Kello on jo melkein yksitoista”, Calvin sanoi ja vilkaisi ensin veljeään, sitten pientä Orlandoa ja lopuksi minua. Nyökkäsimme kaikki kolme täysin samaan aikaan, aivan kuin meidän mielemme olisivat olleet yhteydessä toisiinsa. Yksissä tuumissa aloimme nostaa matka-arkkujamme junaan.

Kun olimme juuri istuutuneet alas vapaaseen vaunuosastoon, junan pilli vihelsi lähdön merkiksi. Juna alkoi kolista raiteillaan, edeten ensin hitaasti, kunnes sen vauhti kiihtyi kiihtymistään ja King’s Cross jäi kauas taakse. Maisemat vaihtuivat maatiloihin, peltoihin ja pientareisiin.
”Missä tuvissa teidän vanhempanne olivat?” Orlando kysyi rikkoakseen hiljaisuuden, joka vallitsi välillämme. Minun silmäni olivat nauliutuneet ikkunaan, enkä kääntänyt katsettani pois ohi vilistävistä maisemista vastatessani: ”Luihuisessa tietysti. Olenhan minä sen jo teille kertonut.”
”Meidän vanhempamme olivat myös Luihuisessa”, Ezra sanoi. Calvin myötäili veljeään.
”Entä sinun vanhempasi?” esitin jatkokysymyksen, etten vaikuttaisi töykeältä, ”tai oikeastaan, missä tuvassa isäsi oli?”
”Isä oli Korpinkynnessä”, Orlando vastasi ja korjasi silmälasiensa asentoa. Hiljaisuus lankesi uudestaan välillemme. Huomioni kiinnittyi jälleen täysin ikkunassa vilisevään maisemaan. Jonkin murahti vatsassani. Murinaa seurasi epämukava olo, jota kutsuttiin myös näläksi. En ollut saanut lähes mitään syödäkseni sinä aamuna, sillä aamiaisella en saanut lähes mitään alas. Kuin taikaiskusta vaunosaston ovi liukui auki.
”Saako pojille olla jotakin kärrystä?” nainen kysyi ja katseli nuorukaisia. Kolme ystävääni kieltäytyi, mutta minä nousin ylös ja kävelin korot kopisten vaunun luo. Tutkailin valikoimaa hetken, kunnes olin päättänyt, mitä tahdoin.
”Neljä lakritsitaikasauvaa ja kolme rasiaa Bertie Bottin jokamaun rakeita. Ottaisin myös kolme noidankattilaleivosta, kiitos”, sanoin kieltään maiskauttaen ja kaivoin taskustani kourallisen pronssisia sulmuja, hopeisia sirppejä ja kultaisia kaljuunoita. Maksoi ostokseni ja palasin paikalleni istumaan. Päätin heittää yhden lakritsisauvan jokaiselle ystävälleni. Hymy levisi poikien kasvoille heidän kiittäessään minua.
”Kuka haluaa Bertie Bottineita?” kysäisin ravistaen rasiaa. Ezra ojensi kätensä salamannopeasti. Kieltäni naksauttaen heitin punaisen rakeen pojan kämmenelle. Tumma, pitkä poika heitti rakeen suuhunsa ja makusteli sitä hetken.
”Ha, vadelma!” hän hihkaisi ja voitonriemu välkähteli hänen hailakansinisissä silmissään. Vaaleat silmät näyttivät liian kirkkailta pojan tummaa ihoa vasten.
”Pah, moukan tuuria!” hänen veljensä sanoi vastalauseeksi ja ojensi oman kätensä. Annoin Calvinille kauniin kullankeltaisen rakeen. Poika tutkaili sitä hetken, kunnes uskaltautui laittamaan sen suuhunsa vain kakoakseen heti purressaan.
”Kalanmaksaöljyä, oletko tosissasi?” hän sanoi sylkiessään paperipussiin, jossa Calvinin ja Ezran eväät olivat olleet. Ezra ja Orlando nauroivat vatsa kippurassa heidän ystävänsä huonolle tuurille. Minuakin tilanne huvitti ja päätin laittaa rasian sivuun.

Aika kului kuin siivillä ja pian syyskuinen ilta alkoi hämärtyä. Vaihdoimme vaatteemme pikaisesti mustiin kaapuihin, koulupukuihimme. Tylypahkan pikajunan vauhti alkoi hidastua, eikä aikaakaan, kunnes se jo pysähtyi. Eri-ikäiset oppilaat valuivat suurena virtana ulos junasta laiturille. Ulos päästyäni huomasin lyhdyn leijuvan oppilaiden päiden yläpuolella.
”Tätä tietä, ensiluokkalaiset!” kuului naisen ääni lyhdyn luota. Lähdin kävelemään sitä kohti Calvinin, Ezran ja Orlandon kanssa. Lyhdyn luo saavuttuamme alkoi viimeinen matka kohti koulua.

Tammisten ulko-ovien takaa paljastui valtava eteishalli. Henkäisin syvään. Melkein meidän koko kartanomme olisi mahtunut tänne! Suuri joukko ikätovereitani parveili eteishalliin, jonka katto oli niin korkealla, ettei sitä edes näkynyt. Katselin ympärilleni vakuuttuneena. Vaikka tämä olikin koulu, olisi se ensimmäinen kerta kun tämä aatelispoika asuisi linnassa.
”Tervetuloa, uudet oppilaat!” lempeäkasvoinen nuorehko velho karmiininpunaisessa kaavussa sanoi hymyillen. ”Olen Imeda Darkwood, Puuskupuhin tuvanjohtaja, vararehtori ja juomamestari. Onpa upeaa nähdä teidät kaikki täällä!” Lähdimme seuraamaan professori Darkwoodia pienempään tilaan, jossa saimme hieman lisää ohjeita.

”Kun sanon nimenne, te tulette eteen ja sovitatte hattua. Hattu kertoo teille, mihin tupaan kuulutte”, professori Darkwood ilmoitti suuren salin etuosasta. Vanhemmat oppilaat ja opettajat katsoivat epävarmaa ensiluokkalaisjoukkoa.
”Calvin Bishop!” Huomasin ystäväni astelevan eteen ja istuutuvan jakkaralle. Rähjäinen hattu painettiin hänen päähänsä. Pian se ilmoitti: ”Luihuinen!” Suosionosoitukset täyttivät suuren salin, kun poika käveli Luihuisen tupapöytään. Ezrasta tuli korpinkynsi ja Orlando liittyi rohkelikkojen joukkoon. Olin pettynyt, sillä toivoin meidän olevan samassa tuvassa. Kaikkea saa tosin toivoa.
”Dub- mikä? Anteeksi, emme osaa lausua nimeäsi”, professori Darkwood nauroi. Muut oppilaat yhtyivät hänen nauruunsa. Tunsin häpeän polttavan poskiani, kun velho vihdoin sai kakaistua nimeni oikein ulos.
”Dubhghall Sherman!” Kävelin eteen ja hattu ei edes kerennyt koskettaa päätäni, kun se jo kajautti ilmoille tupani.
”Luihuinen!”

Nimi: Amelie Heaven-Karlsson Puuskupuh

25.07.2017 20:44
Huispausottelu tarina 2

Ukkosen jyrinä herätti Amelien seuraavana aamuna, joten hän päätti, että kirjoittaisi kirjeen perheelleen oleskeluhuoneessa, ja jos aurinko soisi heille ilon kirkkaudellaan ja lämmöllään hän veisi kirjeen pöllölään, koska hänellä ei ollut omaa pöllöä, jota lähettää kirjekuskiksi. Puettuaan kouluvaatteensa päälle, hän etsi taskustaan pergamentin palasen, otti sulkakynänsä yöpöydältään ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Kirjoitettuaan siinä puolisen tuntia, hän sai sen valmiiksi ja luki vielä itselleen ääneen varmistaakseen sen olevan hyvä.

Hyvät vanhemmat.
Ette usko mitä kaikkea olen saanut täällä kokea. Olen tutkinut Tylypahkan historiaa yhdessä kavereitteni Alvinin, Edwardin, Joshin ja Amandan kanssa. Amanda ja Josh ovat meidän tupamme valvojaoppilaita, ja he ovat auttaneet minua, Alvinia ja Edwardia tosi paljon ja kuuluvat meidän kaveriporukkaan. En ole tainnut vielä mainita, mutta minut lajiteltiin Puuskupuhiin. Se on tupa, minkä jäsen on lajitteluhatun mukaan rehti ja, että sinuun voi aina luottaa. Aloituspidoissa, ennen kuin meidät lajiteltiin, tuo hattu lausui meille lorun kyseisistä tuvista. En kirjoita koko runoa, mutta kirjoitan sen, mitä se sanoi tuvista.
Ehkä kuulut Rohkelikkoon, jos sydämesi urhoollinen on, on sinulla ritarin uskallus ja olet kumman peloton.
Ehkä on luontosi Puuskupuh, sinuun voi aina luottaa, ei malttisi petä ja aherrus sulle vain silkkaa iloa tuottaa.
Kenties viisas Korpinkynsi on koti sun alttiin mielen. Siellä älykkäät ja terävät oppii yhdessä taikuuden kielen.
Tai voihan olla, että Luihuisesta sä löydät ystävät aidot. Ovelat velhot ei keinoja kaihda, ovat tarpeen kaikki taidot.
Enimmäkseen minua ihmetyttää tuo Luihuista koskeva loru, sillä ennen kuin saavuimme tylypahkaan, tapasin junassa saman ikäiseni tytön Estellan. Me juttelimme koko matkan tänne asti, mutta sitten kun hän sai tietää kuuluvansa Luihuiseen hän ei enää puhunutkaan mulle. Väitti vain, että Luihuiset eivät voi koskaan olla ystäviä kenenkään toisen tupalaisten kanssa. Pötyä sanon minä…
Oppitunnit ovat sujuneet loistavasti. Olen oppinut muun muassa lennättämään asioita loitsun avulla ja tunnistamaan velhomaailman kasveja. Meidän Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja ja samalla vararehtori väittää, ettei vanhene koskaan. Kysyimme häneltä muutama päivä sitten, että miksi hänet oli mainittu kirjassa, joka käsittelee Harry Potteria velhoa, joka eli noin sata vuotta sitten. Silloin meidän tuntemamme professori tunnettiin toisella nimellä McGarmiwana. Oletteko te koskaan kuulleet hänestä?
Eilen oli myös ensimmäinen huispausotteluni, mitä kumpikaan joukkueista ei voittanut, koska etsijämme Anette loukkaantui aika pahasti. Se oli elämäni kauhein huispausottelu, enkä haluaisi siitä enempää puhua.

Luettuaan kirjeen vielä läpi, Amelie laittoi sen kirjekuoreeseen ja katsoi ulos. Sää oli hänen kirjoittaessaan muuttunut lähes aurinkoiseksi ja sade oli lakannut lähes kokonaan, joten Amelie päätti mennä pöllölään viemään kirjettä, ennen kuin unohtaisi. Hän laski sulkakynänsä takaisin puiselle työpöydälleen, otti kirjekuoren, johon oli kirjoittanut osoitteen ja lähti tyttöjen makuusalista alas oleskelutilaan. Oleskelutilaan saapuessaan Amelie huomasi Joshin nukkuvan vielä nojatuolissa kirja sylissään ja takkatulen vielä olevan hiilloksessa. Hän hymyili ja kapusi muotokuva-aukosta ulos suureen portaikkoon. Linna oli sinä päivänä tyhjä lukuun ottamatta muutamaa oppilasta hänen lisäkseen. Oli sunnuntai, joten kaikki olivat luultavasti joko ulkona tai oleskeluhuoneessaan nauttimassa vapaapäivästä. Kulkiessaan pihamaalla kohti pöllölää Amelie näki Hagridin omissa touhuissaan. Jutellessaan hetken Hagridin kanssa pääsi Amelie vihdoin pöllölään asti. Hänen harmikseen kaikki pöllöt olivat kuitenkin jo varattuja.
”Mitä minä nyt teen”, Amelie ajatteli harmissaan ja istuutui pöllölän portaille. Tätä menoa hän ei ikinä saisi kirjettään lähetettyä.

Nimi: Violetta Wilson, Luihuinen

25.07.2017 20:30
11. luku

"Voi ei, se taikajuoma meni taas pieleen", Violetta mutisi itsekseen, kun oli palannut oleskeluhuoneeseen tuntien jälkeen. Violetta oli ajatellut mennä kirjastoon tekemään läksyt, ja oli kävellyt oleskeluhuoneeseen viemään omaan makuuhuoneeseensa niiden aineiden kirjat mistä ei tullut läksyjä. Violetta oli ollut laittamassa taikajuomien kirjaa pois, kun hän tajusi, että hänen järven pohjassa tekemänsä taikajuoma oli mennyt pilalle, sillä hän ei ollut aamulla voinut käydä siellä lisäämässä seuraavia ainesosia ja vaihtamassa lämpötilaa. Violetta tajusi, että koska hänen näkymättömyysjuomansa oli melkein loppunut, hän ei voisi enää mennä järvelle tekemään sitä lisää, sillä Chetanin ja Chiranjivin jäätyä kiinni yöllisistä seikkailuistaan kaikkia koulun oppilaita vahdittaisiin tarkemmin. Violetan otettua mukaansa vain tarvitsemansa kirjat, ja lisää pergamenttia, hän lähti kävelemään kirjastolle päin.

Violetta meni kirjaston perimmäiseen nurkkaan, ja jätti tavaransa pöydälle. Sen jälkeen hän kävi hakemassa viereisestä hyllystä kirjan ihmisten muodonmuutoksista, ja alkoi kirjoittaa esseetä. McGarmiwa oli ainoa opettaja, joka oli antanut heille tehtäväksi kirjoittaa esseen jo ensimmäisenä päivänä, ja rohkelikot, keiden kanssa heillä oli ollut yhteistunti muodonmuutoksia, olivat valittaneet siitä niin kovaan ääneen, että olivat menettäneet pisteitä omalta tuvaltaan. Violetta ei ymmärtänyt, miksi kukaan valittaa kovaan ääneen läksyistä, sillä siitä ei ole mitään hyötyä, se vie aikaa, ja siitä voi menettää pisteitä. Mutta toisaalta Violetta ei ymmärtänyt melkein mitään muutakaan mitä rohkelikot tekivät, eikä se häntä paljoa kiinnostanutkaan.

Kun Violetta oli noin puolivälissä esseetään, hän kuuli muutaman arviolta ensimmäisellä luokalla olevan tytön kiljuvan jossain kauempana kirjastossa. Matami Prilli oli poissa, joten hän ei olisi paikalla hiljentämässä tyttöjä. Violetta huokaisi.
"Olkaa hiljaa, jotkut yrittävät tehdä läksyjä!" Violetta huusi tytöille. Tytöt eivät vaikuttaneet edes huomaavan häntä, ainakin pääteltynä siitä että he jatkoivat kiljumista. Violetta huokaisi uudestaan, pakkasi tavaransa, sillä hän ei luottanut siihen että muut osaisivat olla koskematta niihin jos hän jättäisi ne paikalleen, ja lähti etsimään kiljuvia tyttöjä.
"Varo Anna, se on sun takana!" Violetta kuuli yhden tytöistä huutavan. Violetta lähti kävelemään sinne suuntaan mistä ääni oli kuulunut. Hän löysi viisi rohkelikkotyttöä ja kolme puuskupuhtyttöä, kaikki vaikuttivat olevan ensimmäisellä tai toisella luokalla, ja kaikki vaikuttivat olevan ihan paniikissa jostain, mitä Violetta ei nähnyt.
"Mikä täällä nyt on ongelma?" Violetta kysyi. Tytöt kääntyivät katsomaan häntä, ja vaikuttivat säikähtävän huomatessaan hänen olevan luihuinen. Yksikään ei vastannut.
"Ihan oikeasti, minä yritän tehdä läksyjä, enkä pysty tekemään niitä kun kiljutte. Lopettakaa se", Violetta sanoi. Yksikään tytöistä ei vieläkään vastannut hänelle, ja Violetta kääntyi ympäri lähteäkseen takaisin päin.

"Laura! Sun kädessä!" Violetta kuuli yhden tytöistä kiljaisevan, kun hän oli puolivälissä matkaa takaisin paikalleen. Violetta kääntyi ympäri ja palasi tyttöjen luokse.
"Olkaa hiljaa! Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?" Violetta kysyi tytöiltä heti päästyään tarpeeksi lähelle.
"No kun…", yksi ensimmäisellä luokalla oleva rohkelikkotyttö aloitti, muttei enää jatkanut siitä.
"No kun mitä?" Violetta kysyi.
"Ampiainen", tyttö vastasi, vilkuillen Violettaa hieman pelokkaasti.
"Ampiainen? Et ole tosissasi. Te kiljutte täällä ampiaisen takia?" Violetta kysyi epäuskoisena.
"No kun se pistää", toinen tyttö selitti.
"Kuinka tyhmiä te olette? Ampiainen ei pistä, ellei sitä häiritse. Jos kiljuu ja huitoo niin kuin te, silloin se pistää. Missä se on?" Violetta kysyi.
"Mitä sinä aiot tehdä sillä?" yksi aiemmin hiljaa pysyneistä tytöistä kysyi.
"Vien sen ulos. Minun pitää tehdä läksyt, enkä voi tehdä niitä jos te kiljutte, joten helpointa minulle on vain viedä se ampiainen ulos, ja te olette sitten hiljaa. Missä se on?" Violetta sanoi.
"Tuolla", ensimmäisenä puhunut tyttö sanoi ja osoitti kattoa. Violetta katsoi itsekin sinne ja näki katossa jonkun pienen ja mustan pisteen, jonka hän oletti olevan se ampiainen. Violetta tiesi arvanneensa oikein siitä, että koko tyttöjoukko vaikutti säikähtävän, kun piste liikahti. Violetta otti taikasauvansa esille, ja taikoi ampiaisen ympärille kuplan. Sitten hän heilautti taikasauvaa saaden kuplan liikkumaan ovelle päin.
"Minne se menee?" yksi tytöistä kysyi.
"Ulos", Violetta vastasi, jättäen mainitsematta sen, ettei osannut taikaa tarpeeksi hyvin, jotta kupla pysyisi kasassa sen verran kauan että ehtisi ulos asti. "Olkaa nyt sitten hiljaa, minun pitää saada läksyt tehtyä."
"Miten täältä muka pystyy ohjaamaan jonkun tuollaisen ulos, eihän täältä ole suoraa reittiä ulos, etkä edes tiedä mitkä ovet ovat auki?" toinen tyttö kysyi, yrittäen ilmeisesti vaikuttaa älykkäältä.
"Liittyy ilmavirtauksiin, tuolla on kokonainen hyllyllinen kirjoja aiheesta, jos kiinnostaa", Violetta vastasi osoittaen yhtä kauempana olevaa hyllyä, ja kääntyi sitten äkkiä ja lähti pois paikalta ennen kuin tytöt ehtivät esittää enää yhtään kysymystä.

Vastaus:

Edellisen tarinasi arvosteltua tuntuu etten enää keksi mitään järkevää sanottavaa, ainakaan kritiikkiä. :D Hymyilin lopussa tuolle kohdalle kuplasta, se oli hauska yksityiskohta. Tarina kulki melko sujuvasti eteenpäin, tyttöjen kiljuessa odotin jotain pelottavaa hirviötä, mutta toisin kävi. Odotan mielenkiinnolla miten juoman kanssa nyt käykään, kun Violetta ei pääse sen luokse. Olen vieläkin hiukan hämmentynyt siitä, millaisesta juomasta on kyse, mutta kenties se ajan myötä selviää minullekin. :) Tarinasta ainoana kritiikkinä ansaitsin, että se jäi hiukan lyhyeksi: pääjuoni ei oikein edistynyt. (Tarinoissa ei tarvitse olla satoja ja satoja sanoja, mutta tärkein asia on sisältö. Tähän tarinaan olisin kaivannut hiukan lisää tapahtumia, jotka vievät juonta eteenpäin.) Tämän tyyliset "filler-tarinat" eivät kuitenkaan haittaa, jos niitä ei tule turhan usein. :) Hienoa! :) Saat 15 tuparia ja 5 opiskelupistettä sekä 3 maalia.
Grace (05.08)
15 tp. 5 op. 3 m.

Nimi: Amelie Heaven-Karlsson Puuskupuh

25.07.2017 17:59
Huispausottelu

Aamu oli kirkas ja aurinkoinen taivas kimmelsi auringossa ja kukat kukkivat ihanasti, kun Amelie käveli linnan pihamaalla kohti huispauskenttää muun joukkueen kanssa. He olivat edellisenä iltana vielä kerranneet strategiansa ja vihdoin Ameliesta alkoi tuntua siltä, että hän olisi valmis ihka ensimmäiseen huispausotteluunsa. Hän oli muutama viikko sitten käynyt ilmoittamassa joukkueen kapteenille Miranda Heartleylle haluavansa pelata jahtaajana ja tuo oli käskenyt tulemaan karsintoihin, joissa Amelie oli pärjännyt sen verran hyvin, että pääsi kuin pääsikin joukkueeseen. Tultuaan huispauskentälle, he vielä kertasivat tehtävänsä ja kuultuaan huispaustuomarin Valda Grantin pillin vihellyksen he nousivat luudillensa ja ampaisivat ilmaan. Peli oli alkanut. Amelie yritti kaikin keinoin saada kaatoja renkaisiin, mutta Luihuisten joukkue oli aivan liian kova. Heitä oli ihan joka puolella ja jos Amelie sai kaadon, he ottivat sen häneltä heti pois. Puolen tunnin kuluttua peli oli Luihuisille 40-20, joten Miranda pyysi heille aikalisän ja he menivät neuvottelemaan oman sisäänkäynnin puolelle.
”Ensinnäkin Amelie, mitä sinä oikein touhuat, Luihuisethan saavat sinulta kaadon, vaikka kuinka helposti, joten ryhdistäydy, tai emme tule pärjäämään heille”, Miranda tivasi ja muu joukkue katseli heidän keskusteluaan syrjemmältä. He olivat tulleet kentän reunustalle, jossa heillä olisi hyvä paikka keskustella ilman, että muut kuulisivat., mitä he puhuisivat.

Amelie nyökkäsi ja heidän aikalisänsä loppui. He ampaisivat taas ilmaan ja tällä kertaa Amelie yritti kaikin voimin saada kaatoja renkaisiin ja onnistuikin muutaman kerran. Yhtenä kertana, kun hän oli saanut kaadon renkaaseen, oli heidän etsijänsä löytänyt siepin ja lähtenyt lentämään sitä kohti Luihuisten etsijä kintereellään. Amelie sulki silmänsä ja rukoili mielessään, että he saisivat siepin ja peli päättyisi. Sillä hetkellä tilanne oli 80-50 Puuskupuhille. Jos siis he saisivat siepin, he voittaisivat Luihuiset. Yhtäkkiä Amelie kuuli pillin soivan ja Amelie avasi silmänsä, katsoakseen miksi se oli soinut. Pian hän huomasi, että heidän etsijänsä Anette Kristal oli pudonnut luudaltaan ja satuttanut itsensä, jonka vuoksi peli oli pistetty poikki. Hän lensi alemmas mennäkseen katsomaan, mitä oli tapahtunut, mutta jokin esti häntä ja hän ei ymmärtänyt kuka se oli. Pian hän huomasi Estellan vierellään.

” Estella, ole kiltti ja puhu minulle, haluaisin taas olla ystäväsi, enkä tajua miksi olet käyttäytynyt minua kohtaan niin julmasti”, Amelie kyseli hänen entiseltä ystävältään.
”Etkö tajua, Luihuiset eivät ole ystäviä kenenkään muun tuvan kanssa, ja siihen meidän on pian totuttava, vaikka haluaisimmekin olla”, Estella vastasi, ja lähti takaisin joukkueensa luo.

Amelie katsoi haikeasti perään, mutta päätti lopulta antaa periksi, mennä pukuhuoneeseen, sillä peli oli jo päättynyt ei kenenkään voittoon. Se pelattaisiin myöhemmin uudestaan heti, kun heidän etsijänsä olisi kunnossa tai he löytäisivät vara etsijän. Amelie ei edelleenkään voinut käsittää, mitä pelissä oli tapahtunut, joten hän meni suoraan sänkyyn päästyään makuusaliin ja yritti ottaa pienet päiväunet. Tämä oli hänen elämänsä kauhein huispausottelu, josta hän ei mielellään puhuisi edes perheensä kanssa. Perheestä hänelle tulikin mieleen, että heille pitäisi kirjoittaa jonain päivänä. Sen Amelie tekisi huomenna.

Vastaus:

Ohhhh! Olipas siinä intensiivistä pelaamista. En ole ennen miettinytkään, mitä tapahtuu jos etsijä loukkaantuu. Tämä tuntuu järkevältä tavalta, sillä peli olisikin melko epäreilua, jos joukkue joutuisi ilman etsijää pelaamaan. Oli mukava lukea pelistä, olit hienosti kuvaillut sitä. Muutamia pikkuvirheitä huomasin, esimerkiksi kohdassa "mutta Luihuisten joukkue oli aivan liian kova" tulisi kova-sana korvata jollakin muulla, sillä kyseinen ilmaus ei ole oikeaoppista kirjakieltä. Tarina jäi hiukan lyhyeksi ja tapahtumat vilistivät hiukan liian nopeaan tahtiin. Muuten tarinaa oli mukava lukea! Olet hienosti pohjustanut myös alun seuraavalle tarinalle sanomalla, että peli pelattaisiin myöhemmin uudelleen. Saat 12 tuparia ja 3 opiskelupistettä sekä kaksi maalia. Hienoa! :)
Grace (05.08)
12 tp. 3 op. 2 m.



Nimi: Violetta Wilson, Luihuinen

24.07.2017 19:02
10. luku

Violetan odotettua sängyssään hetken, hän kuuli oven aukeavan. Violetan olisi tehnyt mieli kääntyä katsomaan, kuka sieltä tuli, mutta hän ei voinut, ettei olisi jäänyt kiinni yöllisistä seikkailuistaan. Violetta oli melko varma, että kyseessä oli McGarmiwa, joka oli tullut tarkistamaan onko Violetta nukkumassa vai käytävillä juoksemassa, kuten Chetan ja Chiranjivi väittivät hänen olevan. Hetken kuluttua Violetta kuuli oven sulkeutuvan, ja jonkun kävelevän poispäin oven toisella puolella. Violetta mietti, että hänen pitäisi jatkossa olla varovaisempi. Nyt hän ei voisi lähteä mihinkään, koska joku olisi varmasti vahtimassa puhuivatko pojat sittenkin totta. Violetta nousi kuitenkin istumaan, ja kävi hakemassa ruokansa matka-arkustaan, minne hän oli ne jättänyt, piiloon vaatteidensa alle. Violetta istui takaisin sängylleen, ja jäi siihen syömään ruokiansa. Sen jälkeen Violetta otti matka-arkustaan yhden kirjoistaan ja luki sitä sängyssään taikasauvan valossa, peiton alla jotta muut eivät heräisi siihen. Kun Violetta oli lukenut vähän aikaa, hän ymmärsi, että voisi ihan hyvin mennä oleskeluhuoneeseen lukemaan, se olisi helpompaa eivätkä opettajat voisi sanoa siitä mitään, sillä oleskeluhuoneessa oli lupa olla yöllä, joten Violetta siirtyi kirjansa kanssa oleskeluhuoneeseen.

Violetta luki kirjaa oleskeluhuoneessa siihen asti kunnes Trish ilmestyi omasta makuuhuoneestaan hieman seitsemän jälkeen.
"Taas lukemassa. Et sitten ikinä keksi muuta tekemistä?" Trish nauroi, kun oli kävellyt Violetan luokse.
"En, eihän täältä saa poistua ennen puoli seitsemää", Violetta vastasi hieman ivallisesti, ja Trish virnisti vastaukseksi. He kumpikin tiesivät, ettei Violetta pysynyt oman tupansa tiloissa öisin, vaikka hän melko usein palasikin takaisin omaan tupaansa ennen kuin muut olivat heränneet. Kaikki olivat jo tottuneet siihen, että Violetta istui aina samassa nojatuolissa aamuisin, lukemassa kirjaa.
"No, vietkö tuon kirjan pois, mennään syömään", Trish sanoi. Violetta vain vilkaisi Trishiä ja nousi ylös, lähtien kävelemään oman makuuhuoneensa suuntaan.

"Trish", Violetta sanoi, kun he olivat puolessavälissä matkaa suurelle salille, tyhjällä käytävällä, käytävällä josta Violetta tiesi ettei kellään olisi mahdollisuuksia salakuunnella heitä.
"Mitä?" Trish kysyi. Trish huomasi, että Violetta oli jäänyt seisomaan paikalleen, joten hänkin pysähtyi. "Oli sinulla sitten mitä tahansa asiaa, voitko sanoa sen nopeasti? Minulla on nälkä."
"Chetan ja Chiranjivi voivat aiheuttaa hankaluuksia, jos näkevät minut. Olin varomaton, he saivat minut kiinni yöllä, keittiöltä. Ajattelin sanoa vain, että et ihmettelisi sitten, jos tekevät jotain, en halua kenenkään muun saavan tietää mitään varmaa siitä, ja sinä ihan varmasti jäisit heti kyselemään mitä minä olen tehnyt yöllä, jos en varoittaisi sinua tästä etukäteen", Violetta sanoi.
"Mitä ihmettä sinä teit yöllä keittiössä? Ja ei tarvitse olla ilkeä, kyllä minä osaan näytellä, vaikken etukäteen tietäisikään, että minun täytyy tehdä niin", Trish sanoi.
"Oli nälkä", Violetta vastasi lyhyesti, jättäen huomioimatta Trishin kommentin näyttelemisestä.
"Selvä. Minulla on nyt nälkä, mennään syömään", Trish sanoi, ja jäämättä odottamaan vastausta lähti kävelemään salille päin. Violetta lähti hänen perässään.

Suuren salin ovella Violetta käveli yhä hieman Trishin jäljessä, joten Trish oli jo ehtinyt mennä sisään, kun Violetta oli ovella. Violetta oli juuri astumassa sisään, kun hän kuuli äänen takaansa.
"Violetta Wilson. Et mene minnekään." Violetta kääntyi ympäri, ja näki takanaan Chandanan. Ensimmäinn asia, mihin hän kiinnitti huomionsa Chandanassa oli se, että tapojensa vastaisesti tällä oli pitkät mustat hiuksensa auki. Toinen asia, minkä Violetta ymmärsi, oli se, ettei Chandana ollut ikinä aiemmin ollut hereillä vielä tähän aikaan, vaan tällä oli tapana, kaikkien muiden rohkelikkojen tapaan, juosta aamupalalle vasta viimeisellä minuutilla, ja ahmia niin paljon kuin siinä ajassa ehti. Nyt Chandana oli kuitenkin hereillä, mikä tarkoitti sitä, että joku oli herättänyt tämän.
"Miksi kiellät muita menemästä syömään?" Violetta kysyi.
"Voit odottaa hetken. Ei sinulla voi olla kova nälkä, kun kerran olet jo käynyt yöllä hiipimässä keittiössä", Chandana sanoi, yrittäen selvästi puhua myrkyllisellä sävyllä, mutta epäonnistui siinä.
"Mitä? Mistä ihmeestä sinä olet tuollaista saanut päähäsi?" Violetta kysyi, näyttäen hämmästyneeltä.
"Älä esitä. Tiedän että olit siellä", Chandana sanoi.
"Neiti Narang. Olemme jo selvittäneet asian, neiti Wilson ei ole poistunut omasta tuvastaan yöllä", Violetta kuuli McGarmiwan sanovan. Ensimmäistä kertaa ikinä Violetta oli iloinen siitä että McGarmiwa oli saapunut paikalle.
"Mutta veljeni kertoivat…", Chandana aloitti.
"Tiedän mitä veljesi kertoivat. He kertoivat saman minullekin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että he ovat valehdelleet, Violetta Wilson ei ole ollut siellä yöllä. Sinuna antaisin tämän asian olla, ja menisin syömään. Ainakin anna neiti Wilsonin mennä syömään", McGarmiwa sanoi.
"Tämä ei jää tähän", Chandana kuiskasi Violetalle, niin hiljaa ettei McGarmiwa kuullut, ja lähti kävelemään salille päin. Violetta lähti hetken päästä hänkin sinne.

"Mikä sinulla kesti?" Trish kysyi, kun Violetta istui hänen viereensä suuressa salissa. Violetta vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomasi, että monet muutkin kuuntelivat heitä.
"Chandana Narang. Se ääliö oli saanut päähänsä, että minä olin hiipinyt keskellä yötä jossain. Vissiin vieläkin kuvittelee niin, vaikka jopa McGarmiwa sanoi että he tietävät etten ole käynyt missään", Violetta vastasi, ja vilkaisi muutamaa puuskupuhia, jotka olivat myös jääneet kuuntelemaan häntä.
"Chandana Narang? Se Rohkelikon kilttityttö joka ei yleensä edes uskalla puhua kenellekään? Miksi hän sinun kimpppuusi olisi hyökännyt, ja vielä noin järjettömillä perusteluilla?" Michael, yksi heidän lähellä olevista luihuisista kysyi.
"Joo, juuri se. Ja en tiedä, ehkä tällä on jotain tekemistä korpinkynnen Quellan kanssa, Quella vaikuttaa yhä vihaavan minua ja hänen kanssaan Chandana yleensä on. Järjettömistä perusteluista sitten taas… Oletko ikinä nähnyt rohkelikon tekevän mitään järkevää?" Violetta kysyi.
"No nyt kun aloin miettiä niin en ole. En ole yleensä kiinnittänyt mitään huomiota rohkelikkoihin, koska minua ei kiinnosta liikkua ääliöiden seurassa, joten en muistanut kuinka tyhmiä he ovat", Michael vastasi. Violetta ei enää sanonut mitään vaan keskittyi syömiseen.

Kun Violetta oli syönyt, hän jäi vielä istumaan paikalleen, sillä he saisivat lukujärjestyksensä aamupalan jälkeen, kun tuvanjohtajat jakaisivat ne. Violetta ei pitänyt siitä tavasta, sillä yleensä hänen täytyi jäädä odottamaan melko pitkäksi aikaa aamupalan jälkeen, jotta saisi lukujärjestyksensä, ja niin kävi tälläkin kertaa. Kun Violetta oli lopulta saanut lukujärjestyksensä, kello oli jo sen verran paljon että hänen täytyi juosta ehtiäkseen hakemaan koulukirjansa ennen tunnin alkua. Violetta ei ymmärtänyt miten lukujärjestysten jakaminen oli suunniteltu, sillä aikaa hakea tarvitsemansa kirjat ei ollut tarpeeksi enää lukujärjestysten jakamisen jälkeen, eikä Violetta uskonut kenenkään olettavan että he raahaisivat kaikkia kirjojaan mukana aamupalalle.

Vastaus:

Huhhuh! Onneksi Violetta ehti ajoissa karkuun, muuten häntä olisi saattanut joutua melkoisiin vaikeuksiin. Tarinasi on mukavan pituinen lukijan kannalta: Tapahtumiin ehtii mukavasti päästä mukaan, mutta tarina ei ole mammuttipitkä. Kielioppisi on myös melko hyvällä mallilla, mutta tällä hetkellä suurin asia tarinoissasi on lauseet. Esimerkiksi lauseessa "Violetta mietti, että hänen olisi jatkosssa oltava varovaisempi" voi asian tiivistää yhteen lauseeseen esimerkiksi näin: "Hänen olisi jatkossa oltava varovaisempi." Lukija ymmärtää, että virkkeessä kerrotaan Violettan ajatuksista, mutta virke on lukijan kannalta paljon helpommin luettava. Samankaltainen esimerkki löytyy kohdasta "Violetta ei pitänyt siitä tavasta, sillä yleensä hänen täytyi jäädä odottamaan melko pitkäksi aikaa aamupalan jälkeen, jotta saisi lukujärjestyksensä, ja niin kävi tälläkin kertaa." Alussa voi esimerkiksi ilmaista vain, että "Tapa oli ärsyttävä" ja jatkaa vaikkapa "sillä usein lukujärjestyksien jaossa meni paljon aikaa ja niitä sai odotella. Niin kävi tälläkin kertaa." Muutenkin suosittelen sinulle tiivistämistä: yritä kertoa asiat mahdollisimman tiiviissä paketissa. Mammuttilauseita on raskasta lukea, ja lukija saattaa tippua kärryiltä. Suosittelen myös lauseenvastikkeita, eli esimerkiksi kohdassa "Kun Violetta oli lukenut vähän aikaa" kannattaisi sanoa "Luettuaan vähän aikaa". Tämä on siistimpi ja tiiviimpi tapa ilmaista sama asia. Tämä saattaa kuulostaa suurelta työmäärälta, mutta perjaatteessa on kyse vain tiivistämisestä, ja "Hän ajatteli, että" tyylisten lauserakenteiden korvaamisesta muille tavoilla. Uskoisin, että keskittyttyäsi asiaan on se suuri harppaus eteenpäin kehityksenäsi kirjoittajana. :) Olet ottanut hyvin palautetta vastaan edellisistä tarinoistasi ja kehittänyt kirjoitustasi. Muutoin tarinasi oli mukavaa luettavaa ja minua hymyilytti kirjoista tuttu Rohkelikkojen ja Luihuisten välinen kauna. Toivottavasti molemmat tuvat kuitenkin ymmärtävät jossain vaiheessa, että tupa ei vielä kerro ihmisestä kaikkea. :) Hyvää työtä! Ansaitse tarinallasi 16 tuparia Luihuiselle ja itsellesi 4 opiskelupistettä. Tämän lisäksi Luihuinen ansaitsee hienosta tarinastasi kolme maalia. :)
Grace (05.08.)
16 tp. 4 op. 3 m.

Nimi: Carrie Ayers, Rohkelikko

24.07.2017 16:44
Taikuutta ilmassa / 1

”Caarriee!” Samantha Ayersin ääni tunkeutui yläkertaan asti.
”Tulossa!” huusin takaisin vähintään yhtä lujaa, pyöräyttäen ärsyyntyneenä silmiäni.
Nappasin mustan olkalaukun mukaani ja työnsin huoneeni oven jäljessäni kiinni. Tömistin alakertaan vievät portaat nopeasti alas ja kiepahdin niiden vieressä olevasta ovesta ulos kuistille. Äiti istui jo autossa, ja hän painoi tahallaan torvea minut nähdessään.
”Voi kamala, pari minuuttia”, puuskahdin kiertäessäni pelkääjän paikalle.
”Leikki leikkinä”, hän nauroi ja käynnisti auton.

Sora ratisi renkaiden alla äidin peruuttaessa pois pihasta. Minulla oli kuuma, vaikka ylläni oli pelkkä lyhythihainen paita – heinäkuu oli ollut poikkeuksellisen lämmin. Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että romun automme ilmastointi ei toiminut kunnolla.
”Minne mennään?” äiti kysyi vilkaisten minua sivusilmällä.
”Carnaby Streetille”, päätin. ”Siellä ei ole niin paljon tungosta.”
Mielialani kohosi, kun aloimme olla lähempänä kohdetta. Olimme sopineet, että tänään lähtisimme vihdoin ja viimein shoppailemaan äidin kanssa kahdestaan. Hän oli luvannut viedä minut jäätelöllekin, mitä en ollut pistänyt ollenkaan pahakseni.

Auto mateli viileään ja hämärään parkkihalliin, josta löysimme vapaan paikan yllättävän nopeasti. Hypähdin autosta ulos ja paiskasin sen oven kiinni. Lähdimme suuntaamaan takaisin ulos kadulle, sillä kaupat olivat molemmin puolin tietä. Ilma oli painostavan lämmin, mutta onneksi pienen pelastuksen toi kaupungin yli puhaltava leppeä tuulenvire. Sukelsimme sisään ensimmäiseen kauppaan, ja kadun hälinä vaimeni ovien sulkeutuessa. Pidin shoppailusta; uusien vaatteiden tuoksu ja taustalla soiva musiikki tekivät olon kotoisaksi. Bongasin heti hauskannäköisen hupparin, jota minun olisi pakko käydä sovittamassa – alkaisihan syksyllä koulukin, ja tarvitsin uusia vaatteita.

Muutaman tunnin kaupoissa juoksentelun jälkeen pysähdyimme vihdoinkin kadun varrella sijaitsevaan jäätelöbaariin.
”Mitä makua haluat?” äiti kysyi kaivaessaan pankkikorttiaan esille.
”Suklaata”, vastasin automaattisesti lempijäätelömakuni.
Äiti tilasi itselleen päärynäjäätelön, mitä en ihan voinut käsittää, sillä päärynä oli mielestäni ehkä kaikista karmein jäätelömaku koskaan. Myyjä kaapaisi meille molemmille suuret pallot jääteloaltaista ja asetti ne vohvelien päälle. Minun oli pakko maistaa omaani heti, kun sain sen käteeni; suklaa ei tuottanut koskaan pettymystä.

***

Myöhemmin olimme jälleen matkalla kotiin. Olin avannut auton ikkunan kokonaan kuumuudesta johtuen, mutta suljin sen pian ilmavirran heittäessä hiukseni aivan sekaisin. Vilkaisin sylissäni olevaa kassia, jossa kaikki ostokseni olivat. Minun pitäisi pikimmiten päästä esittelemään niitä Evelynille ja Fayelle. Harmi vain, että kummatkin olivat tällä hetkellä matkoilla. Ehkä minäkin pääsisin vielä tänä kesänä jonnekin.

Auto kaarsi kotipihaan, ja hypähdin ulos kantamusteni kanssa.
”Vai sieltä neidit suvaitsevat saapua”, kuulin isän äänen avatessani ulko-oven.
Marcus ilmestyi keittiön ovelle sanomalehti kädessään.
”Olisit sinäkin tullut mukaan shoppailemaan”, virnistin ja heilautin kassiani ilmassa.
Isä teki tahallaan muutaman kakomiseleen. Nauroin hänen hassulle ilmeelleen ja lähdin pomppimaan portaita ylös. Isä jaksoi aina pelleillä kaikesta.

Koska talossakin oli tukalan kuuma, avasin työpöytäni yllä olevan ikkunan selälleen. Vedin eteen kuitenkin verhot, sillä en halunnut kaikkien ötököiden lentävän huoneeseeni. Laskin olkalaukkuni ja kassini sängyn päälle ja kumarruin kaivamaan päiväkirjani työpöydän alimmasta laatikosta.
”Rakas päiväkirja”, aloitin. ”Tänään minä ja äiti olimme yhdessä ostoksilla Carnaby Streetillä, ja-”
Kirjoittamiseni keskeytyi äkisti, kun ikkunani suojana olevat verhot heilahtivat eteenpäin. Jotain isoa oli tulossa verhojen raosta suoraan minua kohti, ja kompuroin säikähtäneenä pois pöydän äärestä. Pian esiin putkahti ruskeankirjava suuri lintu, ja juoksin nopeasti huoneen ovelle.
”Äiti! Isä! Sisälle lensi lintu!” huusin alakertaan.
Pian molemmat kiiruhtivat ylös, ja isä avasi huoneeni oven varovasti. Kurkistin hänen selkänsä takaa huoneeseen, ja huomasin heti linnun istuvan kirjoituspöydällä. Sillä oli jokin paperinpala jalassaan kiinni.
”Sehän on pöllö”, äiti hämmästeli. ”Avataan verhot, niin se pääsee takaisin ulos.”

Isä lähestyi pöllöä varovasti ja veti verhot sivuun ikkunalta. Pöllö ei kuitenkaan liikahtanut mihinkään suuntaan, vaan se ojensi koipeaan isää kohti.
”Sen jalkaan on sidottu kirje”, isä naurahti epäuskoisena.
”Jollakin on ollut kivaa kiusata viatonta luontokappaletta”, äiti tuhahti. ”Marcus, irrota se kirje nyt tuon raukan jalasta, että se pääsee lentämään pois.”
”Miten tuo on noin kesy?” utelin huoneen ovelta. ”Katsokaa nyt, se ei tee mitään vaikka me olemme tässä.”
”Ei mitään hajua”, isä sanoi yrittäessään väkertää kirjettä irti pöllön ojennetusta jalasta.
Pian hän onnistuikin siinä, mutta pöllö ei lentänyt silti mihinkään. Se vain kallisti päätään ja napitti meitä linnunsilmillään.
”Ehkä se on jotenkin loukkaantunut”, äiti pohti. ”Mikä se kirje muuten on?”
”Neiti Carrie Ayers”, isä luki kuoresta. ”Mitä ihmettä.”
”Eli se on minulle!” innostuin unohtaen hetkeksi kaiken tilanteessa olevan outouden.

”Saanko minä avata sen”, uskaltauduin jo huoneeseen asti.
”Siitä vain”, isä sanoi ja ojensi kirjeen minulle. ”Ehkä se on Evelyniltä tai Fayelta.”
”Heillä ei taida olla lemmikkipöllöä”, äiti huomatti järkevänä ja vilkaisi lintua kurtistaen kulmiaan. ”Miksi se on vieläkin tuossa?”
Pöllö käänsi päätään ja suki siipihöyheniään. Se ei näyttänyt välittävän kummasteluistamme. Nyhräsin jännittyneenä kuoressa olevan sinetin rikki ja vedin ulos kellastuneen näköisen paperin.
”Hyvä neiti Carrie Ayers”, aloitin lukemaan. ”Täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Tylypahkan pikajuna lähtee 1. syyskuuta kello 9.00 King’s...” takeltelin hetken nimen lausumisessa. ”King’s Crossin asemalta, laiturilta 9¾. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31. heinäkuuta. Parhain terveisin, Minerva McGarmiwa, vararehtori.”

”Mikä tämä on?” kysyin hämmästyneenä ymmärtämättä kirjeestä juurikaan mitään.
”Saanko katsoa?” äiti kysyi.
Nyökkäsin ja ojensin kirjeen hänelle. Äiti tutkaili kirjoitusta kulmat rypyssä.
”Onkohan tämä jokin pila? En ole ikinä kuullutkaan Tylypahkasta”, hän ihmetteli. ”Nimikin on jo niin naurettava, että jonkun on täytynyt keksiä se itse.”
Siinä samassa ovikello soi päästäen pitkän helähdyksen.
”Minä voin avata”, huikkasin ja tömistin alakertaan.
Oven takana seisoi omituisen näköinen, vanha mies. Hänen harmahtava partansa ulottui ainakin napaan asti, ja auki olevat pitkät hiukset laskeutuivat olkapäiden alapuolelle. Tällä oli nenällään puolikuun muotoiset silmälasit ja päässään harmaa lättänä hattu.
”Iltaa”, mies sanoi syvällä äänellä. ”Mahdatko sinä olla Carrie?”

Onneksi äiti tuli juuri silloin alakertaan, sillä minua alkoi pelottaa vieras mies.
”Anteeksi, mutta kuka te olette?” hän kysyi kohteliaan jämäkästi ja ohjasi minut käsivarresta kiinni pitäen pois ovensuusta.
”Olen Albus Dumbledore, Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtori”, hän esitteli itsensä.
”Ai sen koulun mistä kirjeessä puhuttiin?” en malttanut olla kysymättä sivumpaa.
”Juuri sen”, mies nyökkäsi hymyillen. ”Sopiiko, että tulen sisään?”
Äidin käsi tavoitteli jo ovenkahvaa.
”Ei kiitos”, hän sanoi päättäväisesti ja alkoi vetämään ovea kiinni miehen nenän edestä.
Mies oli kuitenkin nopeampi, ja hän sai sujautettua jalkansa oven väliin.
”Ettekö te halua kuulla koulusta, johon tyttärellenne on varattu paikka?” hän kysyi. ”Saatte itse päättää, ottaako hän paikan vastaan.”
”Carriella on jo opiskelupaikka”, äiti pudisteli päätään. ”Joten ei kiitos.”
Samassa yläkertaan tupsahtanut pöllö lennähti ohitsemme ulos ovenraosta ja laskeutui miehen olkapäälle.
”Hyvä tyttö”, mies sanoi pöllölle ja taputti sen päälakea. ”Olen pahoillani pöllön lähettämisestä, koululla on varmaan käynyt jokin erehdys. Yleensä jästisyntyisten lasten kirjeet toimitetaan ihan henkilökohtaisesti.”

”Onko pöllö teidän?” alas saapunut isä kysyi.
”Se on yksi koulun pöllöistä”, tämä vastasi. ”Ne toimittavat kirjeitä.”
Äiti ja isä vaihtoivat oudoksuvan katseen.
”Sepä mukavaa”, isä sanoi. ”Jos sallitte, meillä on nyt muuta tekemistä.”
”En valitettavasti salli”, vanha mies sanoi.
Hänellä oli kädessään jonkinlainen puinen tikku, jolla hän osoitti isää ja äitiä.
”Liikkutamis”, hän sanoi.
Sitten mies avasi oven ja käveli sisään. Äiti ja isä eivät tehneet mitään, ja kun vilkaisin heitä, he näyttivät aivan paikoilleen jähmettyneiltä.
”Mitä sinä teit?” kysyin uhmakkaasti parrakkaalta mieheltä, joka seisoi nyt keittiön ovella.
”Minä loitsin”, hän vastasi. ”Sinäkin osaat loitsia. Sinä olet noita.”
”En usko sinua”, ristin käteni puuskaan tuijottaen miestä alta kulmien.

”Katso tätä”, mies sanoi ja osoitti pöydällä olevaa maljakkoa, johon olin toissapäivänä kerännyt luonnonkukkia. ”Siipirdium lentiusa.”
Hän heilautti samanaikaisesti sauvaa, ja kukkamaljakko kohosi ilmaan. Henkäisin hämmästyneenä ja tuijotin ilmassa leijuvaa maljakkoa silmät pyöreinä. Mies laski maljakon varovasti takaisin pöydälle.
”Tämä on taikasauva”, hän näytti tikkua, jolla oli loitsinut. ”Sinäkin saat tällaisen, jos vain haluat.”
”Miksi sinun piti loitsia isä ja äiti?” kysyin vieläkin hieman epävarmana.
”Yleensä aikuiset eivät oikein meinaa uskoa, jos heidän lapsensa on velho tai noita”, mies huokaisi. ”Ja joskus he eivät jopa halua päästää lastaan Tylypahkaan.”
”Mikä se Tylypahka siis on?” jatkoin kyselemistä.
”Tylypahka on sellainen koulu, jossa kaikki nuoret velhot ja noidat opettelevat loitsimista ja muuta sen sellaista. Vähän kuin tavallinen koulu, mutta vain noidille ja velhoille”, tämä selitti.

”Miten minä pääsen Tylypahkaan?” minua oli alkanut kiinnostaa tämä juttu. ”Ja mistä minä saan taikasauvan?”
”Kirjeessä on kaikki ohjeet”, mies vastasi. ”Taikasauvan ja muut koulutarvikkeet saat Viistokujalta. Se on noitien ja velhojen ostoskatu.”
”En ole oikein varma”, huokaisin. ”Isä ja äiti ovat opettaneet, että vieraiden mukaan ei saa lähteä.”
”Ehkä heidän mielensä muuttuvat, jos he käyvät Viistokujalla yhdessä kanssasi”, mies pohti. ”Jästisyntyisenä saat hieman avustusta koulutarvikkeiden ostoon.”
Minulla ei ollut hajuakaan, mitä jästi tarkoitti, mutta sivuutin seikan mielessäni nopeasti.
”Ehkä minä nyt päästän vanhempasi loitsun vallasta, sillä heidät pitää vielä vakuuttaa asiasta, eikö totta?” mies hymähti ja heilautti jälleen taikasauvaansa.

Isä ja äiti alkoivat liikkua jälleen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Ulos talostamme, tai soitan poliisit”, isä sanoi huomattuaan miehen siirtyneen peremmälle taloon.
”Ei tarvitse, isä”, kiiruhdin sanomaan. ”Minä haluaisin käydä ensin Viistokujalla.”
”Millä kujalla?” äiti puuttui puheeseen.
”Viistokujalla”, toistin. ”Se on noitien ja velhojen ostoskatu. Ja minä olen noita.”
”Höpön höpön”, äiti sanoi ja mulkaisi parrakasta miestä tuimasti. ”Älä usko kaikkea, mitä sinulle sanotaan.”
”Kiltit”, ruinasin. ”Käydään Viistokujalla. Saatte sitten sanoa mitä haluatte.”
Vanhempani vilkaisivat toisiaan epävarmoina.
”Muuten lähden sinne yksin”, kohotin kulmiani.
”No käydään sitten joku päivä”, äiti lupasi hetken päästä.
”Ei joku päivä”, pudistin päätäni. ”Huomenna. Lupaatko?”
”Minä voin toimia oppaananne”, mies sanoi väliin. ”Oletan, että ette tiedä Viistokujan sijaintia.”

”Vakuutan, että ette tule katumaan. Kouluun pääsevät hyvin harvat, ja Carrien kannattaisi ainakin tutustua asiaan”, hän sanoi painokkaasti.
Kuin taikaiskusta isä ja äiti näyttivät hieman rennommilta, ja äiti alkoi jopa hymyilemään.
”Hyvä on, voimme mennä Viistokujalle huomenna”, hän lupasi isän nyökytellessä vieressä.
Vilkaisin miestä syrjäkarein, ja hän iski minulle silmäänsä. Ehkä olin väärässä, mutta ilmassa oli jotain omituista – aivan kuin taikuutta.

Vastaus:

Tykkäsin kovin viimeisestä lauseestasi, se toi hymyn huulilleni. :) Myös tarinan alku toimi hyvin, ja Carrien ja hänen äitinsä touhuista oli hauska lukea. Pidin myös siitä, että kirjoitit kirjeen (ja rehtorin) saapumisesta jästisyntyiseen perheeseen - se on aikamoinen haaste ja suoriuduit siitä melko hyvin. :) Olisin kuitenkin kaivannut kohtaan hiukan lisää kuvailua, ja tuntui hieman epäuskottavalta kuinka nopeasti Carrie hyväksyi asian. Vanhempien reaktio taas oli melko uskottava, pisteet siitä. :) Tarinasi kulki muutenkin oikein sujuvasti eteenpäin, kielioppisi on kunnossa ja vuorosanoja ja suoraa kerrontaa on sopivassa suhteessa ja ne toimivat hyvin toisiinsa nähden. Loistavaa! Odotan innolla jatkoa. (: Saat 16 tuparia jaa 4 opiskelupistettä.
Grace

Nimi: Nath Alrena, korpinkynsi

19.07.2017 23:24
Takaisin kouluun
En saanut unta. Nousevan auringon säteet heijastuivat himmeinä huoneen ikkunasta sisään. Kello oli paljon ja kohta pitäisi melkein herätä. Matka-arkkuni oli pakattu ja sen päällä vielä tyhjä kissan kuljetuskori. Oswald nukkui sängyn jalkopäässä autuaan tietämättömänä sitä aamulla odottavasta kärsimyksestä. Tuo harmaavalkoinen kissa vihasi kuljetuksia. Se oli minulle aina loukkaantunut verisesti kuljetuksen jälkeen. Huomenna vain pitäisi saada jotenkin houkuteltua Oswald koriin. Katsahdin kelloa ja huomasin, että minun pitäisi herätä neljän tunnin päästä. Suljin silmäni ja yritin olla ajattelematta mitään.
Kuului meteliä. Tajusin, että äiti huusi minulle huoneeni ovelta: "Nath sinun pitää herätä, että ehdit junaan!" Mumisin jotain epäselvää vastaukseksi ja yritin saada silmäni auki. Lopulta nousin ylös ja katsoin suuresta kaari-ikkunasta ulos. Taivas oli pilvinen, ja meri aaltoili harmaana noin viidenkymmenen metrin päässä. Jokunen lokki kaarteli sen yllä kalasaaliin toivossa. Avasin ikkunan ja vedin syvään henkeä. Viileä ja suolainen meri-ilma tuoksui ihanalta ja sai minut kunnolla hereille. Tänään palaisin Tylypahkaan! Ikkuna jäi auki, kun avasin vaatekaappini ovet. Keskihyllyllä viikattuna oli tämän päivän vaatteet, mutta muuten kaappi oli tyhjä. Kaikki loput vaatteeni olivat matka-arkussa. Samalla kun vedin sukkahousuja jalkaan Oswald heräsi. Se venytteli nautinnollisesti, mutta kun se näki kuljetus korin se pysähtyi. Voisin laittaa sen lähtökuntoon nyt niin ei kiireessä tarvitsisi yrittää houkutella sitä koriin. Makupalapussi odotti työpöydälläni. Nappasin pussin käteeni ja rapisutin sitä kuuluvasti. Oswald katsoi välittömästi minua. Otin pussista pari raksua ja laitoin ne hitaasti kuljetuskoriin. Muuta ei tarvittu. Kissa juoksi välittömästi korin sisälle ja söi palkkiotaan nautinnollisesti. Laitoin luukun kiinni. Oswald tajusi liian myöhään, että sitä oli huijattu. Se päästi pitkän valittavan naukaisun ja tuijotti vihaisesti minua. Naurahtaen jatkoin pukemista.
"Onko nyt molempien arkut takakontissa?" Äiti kysyi hermostuneella äänellä, kun asetuimme autoon. "Minä ja Nath laitoimme arkut. Älä huoli äiti ne ovat mukana", sanoi isosiskoni Saira , jonka päätteeksi hän haukotteli kuuluvasti. Katsoin kuljetuskorin ristikosta sisään. Oswald nukkui viltin päällä rauhallisesti. Hopea automme löhti liikkeelle sora sen renkaissa ritisten. Äiti ja Saira keskustelivat valvojaoppilaan tehtävistä. Saira oli saanut merkin kesän puolivälissä ja oli nimityksestään ylpeä. Tuijottelin ulos ikkunasta samalla, kun meri jäi taakse. Minua väsytti eikä neljän tunnin yöunet olleet omiaan nostamaan mieltäni. Oli rasittavaa, kun Edith kyseli jatkuvasti kaikesta lähtien tylypahkan kummituksista suuren salin aamiaistarjoiluun. "Eikö sinulla olekin tänä vuonna lupa käydä Tylyahossa?"pikkusiskoni pajatti. Henkäisin terävästi. Olin kokonaan unohtanut koko kurjan lupalapun, joka oikeuttaa käymään Tylyahossa. "Äiti sinun pitää kirjoittaa lappu King's crossilla! Muuten en pääse Tylyahoon", sanoin järkyttyneenä, kun olin unohtanut koko asian. "Kirjoitan allekirjoituksen. Muistuta minua ennen kuin nouset junaan. Huokaisin syvään. Haludin ehdottomasti käydä Tylyahossa. Paikka kuulosti uskomattoman upealta kaikkine kauppoineen ja rääkyvine röttelöineen. Ei minulla toisaalta ollut ketään kenen kanssa menisin sinne, mutta olisi varmasti Lontoon ainoassa kokonaan velhojen ja noitien asuttamassa kylässä hauskaa yksinkin.
Lopultakin olimme Lontoossa. Katsoin kun Saura katosi seinän läpi. Otin vauhtia ja juoksin seinän läpi. Höyryveturin siluetti näkyi höyryn läpi. Asema kaikui puheensorinasta ja junan pilli vihelsi kimeästi. "Äiti voitko kirjoittaa lupalapun nyt ?" Kysyin kännittyneenä. Avasin matka-arkkuni ja pengoin sitä hetken. Lopulta löysin ruttuisen lupalapun ja sulkakynän. Ojensin ne äidille ja hän kirjoitti allekirjoituksensa koukeroisella käsialallaan. Helpottuneena otin sulkakynän ja lapun takaisin arkkuun. Hyvästelin äidin sekä Edithin ja lähdin Sairan perään junaan. Yritin etsiä itselleni paikkaa ja avasin vasemmanpuoleisen vaunuosaston. Siellä istui vain yksi poika. "Täällä on tilaa", hän sanoi hymyillen. Hänellä oli vaaleat hiukset ja harmaat silmät, jotka katsoivat nauravina. Hymyilin hänelle takaisin ja käönnyin huikkaamaan Sairalle: "Tänne mahtuu. Ei täälä ole kuin yksi poika." Saira tuli luokseni arkkuaan raahaten ja kurkisti vaunuun sisälle. Hän kurtisti kulmiaan ja sanoi epäilevällä äänellä: "Ei täällä kyllä ole ketään." Käännyin väittääkseni vastaan ja katsoin penkille. Siellä ei tosiaankaan ollut ketään. "Mu-mutta tässä oli ihan äsken", sanoin häkeltyneellä äänellä ja yritin nähdä pojan jostakin. "Hän myös puhui minulle", sanoin ihmeissäni. "Kuule Nath. Voitko sinö oikein hyvin? Näytät hirveän väsyneeltä", Saira sanoi ja kuulosti huokestuneelta. "Minulla on ihan hyvä olo", tokaisin ärtyneenä. Saira näytti miettivän jotakun ja puuskahti lopulta kummallinen ilme kasvoillaan: "Menen toiseen vaunuosastoon ystävieni kanssa."
Työndin tavarani sisään ja istahdin penkille. Olin kyllä varmasti nähnyt hänet. Poikahan puhuikin minulle. Ehkä hän kaikkoontui. Mitään ääntä ei kyllä kuulunut ja kaikkoontumisesta kuului aina poksahtava ääni. Haukottelin. Tai sitten olin vain niin väsynyt, että kuvittelin kaiken. Nukuinkin vain neljä tuntia. Niin se varmasti oli. Vaikka yritin unohtaa koko jutun se ilmestyi uudestaan mieleeni. Juna kulki nyt maaseutumaisemissa ja joka suuntaan levittäytyi peltoja. Otin piirustuslehtiöni ja lyijykynän ja aloin hahmotella ihmishahmoja paperille. Kun tyhjensin ajatukseni huomasin piirtäväni poikaa jolla oli nauravat silmät. Jos nukkuisin hetken se varmasti auttaisi. Otin tennarini jalasta ja asetuin pitkäkseni penkille
Kun havahfuin hereille huomasin, että en enää ollut yksin. Mustatukkainen tyttö istui vastapäätä minua ja kirjoitti jotain vihkoonsa. Hänellä oli musta polkkatukka, ruskeat silmät ja terävät poskipäät. Kun noudin istumaan tyttö kohotti katseensa ja sanoi: "Ai dinä heräsit." Hän puhui ystävällisesti ja lisäsi: "Ajattelin kyllä kysyä voinko tulla tänne, mutta kun en viitsinyt herättää sinua. Olen Jasmin. Jasmin Wiliamson", hän puhui. "Öh, olen Nath Alrena", selitin epävarmana sillä minua epäilytti hieman hänen ystävällinen sävynsä. "Satuin näkemään tuon piirrustuksen. Se on upeasti piirretty. Kuka se on?" Jasmin kysyi uteliaasti ja katseli lattialla lojuvaa paperia. Hän hymyili ilkikurisesti ja kysyi: "Onko se poikaystäväsi?" "Ei. Piirsin vain jotakin aikani kuluksi. En ole tarkoittanut siitä ketään", vastasin hämilläni. Tavallaan en valehdellut, mutta en ollut aivan rehellinenkään. Sitten mieleeni tuli kysymys: "Milä luokalla olet? En ole nähnyt sinua ennen." Jasmin oli hetken hiljaa ja vastasi: "Olen neljännellä luokalla luihuisessa. Ilmeeni meni kurttuun. Hän huomasi sen ja tokaisi kipakasti: "Luihuisessa ei ole mitään vikaa! Muut tuvat vain ovat saaneet siitä sellaisen kuvan." Hän lisäsi vielä tuohtuneesti: "Olet varmaan rohkelilosta, kun noin katsot." Pudistin päätäni ja vastasin aika varuillani : "Olen korpinkynnestä." Jasmin nyökkäsi happamasti ja vihkon ja sulkakynän uudelleen käteensä. Jasmin jatkoi kirjoitustaan eikä vilkaissutkaan minuun päin. Jasmin kirjoitti ilmeisesti runoja mutten ollut varma. Lopulta uteliaisuuteni voitti ja kysyin varovasti: "Mitä sinä kirjoitat?" Jasminin synkkö ilme selveni hieman ja hän vastasi: "Mietin runoja." Mietin kauan aikaa Jasminea. Voisiko tästä saada ystävän? Voiko häneen luottaa, kun Jasmin on luihuinen? Mitä muut korpinkynnet ajattelisivat, jos hän kaveeraisi luihuisen kanssa? Annan adian vain olla. Se on paras vaihtoehto.
Iltapäivällä pohdintani keskeytti körrynoita, joka avasi vaunun oven ja kysyi isolla äänellään: "Saisiko olla jotain kärrystä?" Ostin suklaasammakoita sillä ne olivat parasta mitä kärrystä sai. Avadin kulmikkaan ja violetin paketin ja otin sammakon rasiasta. Se tuoksui ihanalle! Samalla kun söin hartaasti suklaatani Jasmin avasi hunajaherttuan suklaalevyn kääreitä. Matka oli kaikesta huolimatta kiva ja juttelin Jasminen kanssa silloin tällöin. Hän suhtautui edelleen hieman jähmeästi minuun. Alkoi hämärtää ja vaihdoin kaavun ylleni. Sen rintamuksessa kiilteli korpinkynnen vaakuna. Jasmin teki samoin, mutta hänen kaapunsa rintapielessä komeili luihuisen käärme. Junan valot syttyivät ja ulkona pimeys tiheni kovaa vauhtia. Kohta olisin jo koulussa! Pääsisin vihdoin taas Tylypahkaan. Nälkä valitti vatsassani ja halusin jo kovasti suureen saliin lumotun taivaan alle syömään.
Juna alkoi hidastaa vauhtiaan ja keräsin tavarani kasaan. Kun juna lopulta pysähtyi Jasmin käveli ohitseni ja sanoi: "Nähdään myöhemmin." Ehkö hän ei ollut niin vihainen minulle. Otin Oswaldin kuljetuskorin ja matka-arkkuni. Tarkistin vielö vaunun ovella, että mitään ei jäisi junaan. Mutta kun katsoin vaunuosastoa penkillä istuikin poika, jolla oli nauravat silmät. Hän hymyili minulle ja sanoi: "Hyvää lukuvuotta."

Vastaus:

Tämä on hyvä aloitustarina! :) Tarinan alussa oleva pätkä on kiva lisä ja se saa lukijan hyvin kärryille siitä, mikä tarinan aloituspiste on. Tarinassa ei ole mitään suuria kielioppivirheitä, tosin loppua kohden ilmenee joitakin huolimattomuusvirheitä - muistathan oikolukea tarinan ennen lähettämistä! Toinen juttu mihin kiinnitin huomioni oli paikoittain irtonaiset asiat. Esimerkiksi kerrottaessa lupalapusta tai kissasta lukija odottaa niille jotakin jatkoa tai muuta merkitystä. Kuvailu on toki hyvä asia, mutta suosittelen rakentamaan asioista suurempia kokemuksia. En tarkoita, että vaikkapa lupalapusta pitäisi tulla tarinan ratkaiseva osa, mutta esimerkiksi kissasta kertoessa kannattaa kirjoittaa yhtenäinen pätkä lauseista, ja vasta sitten siirtyä seuraavaan asiaan. Jos yhdessä kappaleessa on paljon eri asioista kertovia virkkeitä perä perään ja kuvailu sinkoilee paikasta toiseen, lukijan keskittyminen helposti herpaantuu. Tykkäsin kovasti tarinan alussa olevasta maiseman kuvailusta, siitä plussaa! Jasmin oli selkeä ystäväkandidaatti Nathille, veikkaan näkeväni häntä myös tulevissa tarinoissaan. :) Mysteeripoika oli myös mielenkiintoinen osa tarinaa ja jätti minut arvailemaan: Onko kyseessä jokin erilainen kummitus vai mistä on kyse? Hienoa! Saat 13 tuparia ja 4 opiskelupistettä.
Grace

Nimi: Lisabeth Vesca-Rugosa
Kotisivut: http://musteellajahopeallakirjoitettu.blogspot.fi/

16.07.2017 10:34
Prologi || Vielä yhden kerran

kesätuulen hyväilemiä
kuiskittuja auringonlaskulle
salaisuuksia, poissa muiden katseilta
tahdon tuntea hymysi suussani
silmiesi katseen, kun muistat aamutokkurassa rakastavasi
minua
anna minun tuntea sinun tuoksusi
appelsiinia ja hitunen sateista metsää
koskettaisit nyt
edes sivelisit sormenpäillä niskaani
kätesi yhtä hellät
kuin ne sanat, jotka kuiskasit korvaani

aamulla ennen viimeisten tähtien sammumista


Istun hiljaa ikkunalaudalla tuijottaen lasin läpi ulos usvan valtaamaan puutarhaan. Lasinpinta huuruuntuu hengityksestäni. Pystyn piirtämään sormellani siihen kuvioita, jotka haihtuvat näkymättömiin kellon raksuttaessa eteenpäin. Tuleeko meille käymään samalla tavalla nyt? Haihtuvatko sinun orastavat hymysi, kun syksy alkaa ja palaamme kouluun? En enää pysty nukahtamaan joka ilta viereesi - uskaltaisitko, uskallatko sinä näyttäytyä seurassani vai onko tämä kaikki tässä?

Alkusyksyn kirpeys tuntuu viileässä tuulessa, joka tanssittaa pellavaisen yöpukuni helmaa kuin menninkäinen keijukaistaan kuunvalossa sammalmättäillä. Huomenna minä lähden kotiin, ajattelen. Tai kouluun, vai miksi sitä pitäisi kutsua - tuota suurta linnaa, jonka salit ovat tuhansien leijuvien kynttilöiden valaisemat, jonka yhdessä kellarintyrmässä on minun tupani paikka. Ja jossain toisaalla sinun.
Mutta meillä on minun vanha lastenhuoneeni, se, jonka kattoon sinä ja äitisi olette maalanneet yötaivaan ja jonka seinät olen kirjoittanut mustekynällä täyteen ajatuksiani. Tapetissa on enää pieni kaistale valkoista jäljellä.

Tahtoisin tietää lukeeko siinä, että tänä syksynä rikot sydämeni vai kirjoitanko siihen nimikirjaimemme vierekkäin? Niin kuin niissä sinun lukemissa kirjoissasi ne ovat kaiverrettu puun kaarnaan.


tummapukuinen kuin sinisiipi
valkoinen hohde hiuksissa, rakastajatar
toinen vihreäsilmäinen - rakastettu
olet vihdoin luonani
anna minun
anna minun koskea sinua vielä kerran
niin kuin silloin, kun kaikki oli täydellistä
kun väsymys sulki luomet ja nukahdin syliisi
liian vähissä vaatteissa
iholla miljoona sähköiskua
anna minun leikkiä kanssasi

vielä yhden kerran


Pudottaudun ikkunasti pehmeästi alas kasteiseen ruohikkoon. Käki kukkuu viisi kertaa puutarhan takana olevassa metsikössä, joka piirtyy tummana siluettina vasten auringonnousua enteilevää vaaleanpunaiseen sävyttyvää kalpeansinistä taivasta.
Huokaan hiljaa kävellessäni sisemmälle puutarhaan, jossa kuihtumaisillaan olevat juhannusruusut tuoksuvat vielä huumaavasti ja hentoinen sumu kietoo paikan lumoavaan huntuunsa kuin nuori pitsihuntuinen morsian. Juoksutan kättäni pitkin pensaan lehtiä, jotka kahisevat tuulessa.

Osaisinpa puhua sinulle. Osaisinpa muotoilla ajatukseni ääneen niin kuin sinä. Tai ehkä minun pitäisi kirjoittaa sinulle taas kirje, kirje, jossa kerron kuinka paljon haluan, että kaikki säilyy ennallaan vielä syksylläkin.

Kaikki ympärilläni tuntuu täydelliseltä, kuutamoilta ja usvainen puutarha, mutta tässä minä nyt istun multaisella nurmikolla yksinäni. Täydellisyys rakoilee, pilvilautta lipuu taivaalla peittämään auringon, kukat kuihtuvat hiljakseltaan. Yöpaitani kastuu märäksi, vaaleat hukseni kähertyvät kosteudesta kiharaksi ja käteni eksyy nyhtämään ruohonkorsia maasta. Koetan vetää syvään henkeäni ja olla ajattelematta mitään, nauttia vain luonnon kauneudesta, mutta tänä yönä se ei onnistu.
Sinä hiivit mieleeni taskuvarkaan elein. Yritän ajatella kasteista ruohoa, mutta sen väri saa mieleeni vain sinun tummanvihreät silmäsi. Ja juuri nyt, minä tahtoisin unohtaa ne. Multa tahraa sormeni, jättää surunauhat kynsieni alle.

rannalla yön tyttäret
tallattuja ruohokorteita patjana, unikuvitelmia
ääneen lausuttuja haaveita
lämpimä hengitys märällä iholla
ennen aina puhuin yksin sängynlaidalle
jolloin välillä teki mieleni purskahtaa nauruun
ei se voinut olla todellista
kuiskasin itselleni
sinulle
tai ethän sinä ollut edes siinä
mutta omalla sängylläni maaten

kuvittelin sinut puhumaan kanssani

Tunnen kevyen kosketuksen olkapäälläni. Säpsähdän, vaikka arvaan, että sinä olet tassutellut luokseni äänettömästi kuten tavallista.
"Mitä sä teet ulkona tähän aikaan?" kysyt ihmetellen ja pujotat lämpimän kuivuneiden maalitahrojen peittämän kätesi omaani. Vedät minut seisomaan vierellesi ja kiedot käsivarrellasi olleen paksun karhean villatakin ympärilleni. Se tuoksuu sinulta, appelsiinilta, sateiselta metsältä.
"Tulin kai vain ajattele- heii, sä et oo mun äiti, hassu", vastaan aihetta vaihtaen ja nauraen läpsäytän sinua kädelle leikkisästi, koska olet aina niin suojelevainen.
"Sulla oli kuiteskin kylmä, äläkä yritä kiistää sitä", ilmoitat ja katsot minua kirkkailla vihreillä silmilläsi hymyillen tietävästi. Punehdun hieman ja pyöräytän liioitellusti silmiäni muka loukkaantuneena.
"No joo.. kiitos."
"Ei sun tarvitse kiittää", vastaat minulle lempeästi ja tarkastelet pää alas painettuna likaisia käsiäsi, kuulen pienestä huokauksesta närkästyneisyytesi, joka huvittaa minua. Hiuksesi ovat valahtaneet kasvojesi eteen.
"Missä sä nyt taas nää ehdit liata?" Ohitan kysymyksen olankohautuksella ja puristaen sinua kädestä lausahdan vakavasti:
"Eikun oikeasti. Kiitos, että olet siinä."

väreilevät kuvajaiset lammella
epäröiviä katseita
tartut minua kädestä
aamuyön huumaa
karkotat pelkoni kauas
muistatko sen kerran, kun suutelit minua
itse omasta aloitteestasi
sylin omaan hymyyni ja onneeni
se oli ensimmäinen kerta
luulin silloin hetken verran, että olit osannut vihdoin päättää, mitä tunnet minua kohtaan

mutta et sinä tiennyt, etkä taida tietää vieläkään

Halaamme toisiamme pitkään ja nojaan päätäni rintaasi vasten. Kuulen sydämesi sykkivän, tunnen kuinka hengität rauhallisesti, suljen silmäni. Tässä on hyvä olla. Tässä sinun luonasi.

Mutta tämäkään ei kestä ikuisesti.

Silloin minä luulin, että tämä elämä on täydellistä
että maailmasta ei lopu rakkaus kesken
että sinä pystyt siinä
käsien seikkailua ristiselällä
sateen suutelemat
kosteat hiukset kaislamatolla
pieniä suukkoja poskillesi
huuliesi matka kaulallani

rakastan sinua enemmän kuin kevättä


"Tuu takas sisälle, kiltti. Me molemmat vilustutaan täällä ulkona", huomautat hiljaa ja irrottaudut halauksesta viipyilevänä. Silitän kättäsi, kurottaudun varpailleni antaakseni sinun otsallesi suukon.
"Älä sano, että tää on viimeinen kerta", kuiskaan. Viimeinen kerta, kun olemme näin. Pienessä omassa kuplassamme.
Ojennat toista kättäsi koskettaakseni minua, mutta se jää puolitiehen. Kurkkuani kuristaa. Painat katseesi alas ruohikkoon ja pudistat päätäsi.
"Emmä tiedä, voi Lisa, kun mä en tiedä", kuiskaat ääni värähtäen. Ja vasta silloin huomaan, että silmäsi ovat kyynelistä märät.
"Anna anteeksi, tuu mennään sisälle. Huomenna kaikki on paremmin."

Viimeisiin sanoihin haluaisin pystyä itsekin uskomaan, mutta tiedän, millaista tämä tulee olemaan. Joko sinä pyydät, että olisimme vain ystäviä niin kuin olet pyytänyt monet kerrat tai sitten sanot viimeisen kerran, että tahtoisit olla enemmän. Ja sen jälkeen muutatkin mieltäsi.

Minä vain nyökkään, suljen mieleni ja yritän olla räjähtämättä. Sillä joka kerta, kun muutat mielesi, sinä purat sydämestäni yhden palan pois.

Eniten minä pelkään, että jonain päivänä sydämeni on kokonaan sinun ja silloin sinä voit tehdä sillä, mitä haluat. Ottaa omaksesi tai paiskata teräviin rantakallioihin ja katsella kuinka se vajoaa pinnan alle tuhansina sirpaleina. Hukkuu hiljalleen ja kestää kauan ennen kuin se pystyy nousta takaisin pintaan.

Sinä tiedät, kuinka paljon pelkään hukkumista ja minä tiedän, kuinka paljon sinä pelkäät suudella minua kaikkien nähden.

Ehkä kaikkein eniten minä kuitenkin pelkään, että se kaikki tapahtuu pian. Että tämä suloinen onni ei kestä vaan haihtuu hiljalleen kuin hengityshuurut ikkunalasista.


makaan sotkussa olevien lakanoiden keskellä
sinä nukut rauhallisesti, hiukset hajallaan viuhkana
selässäsi näkyvät himmeät rusketusraidat kesältä

tuijotan tummaa lautakattoa, etsin puun oksien ja syiden jättämistä kuvioista hahmoja
olen löytänyt kurjen
ketun pään

ajattelen

rakastitko sinä minua koskaan -
edes hetken?

Vastaus:

Voi, tarina oli upea ja omalla tavallaan todella liikuttava! Onnistuit luomaan unenomaisen tunnelman. Pidin erityisesti runollisesta tavasta, jolla tarina oli kirjoitettu! Olen suoraan sanottuna sanaton. Olet lahjakas kirjoittaja, ja minä jään odottamaan innolla tulevia tarinoita. Saat hyvin ansaitusti 24 tuparia ja 6 opiskelupistettä!
Dubhghall Sherman, valvojaoppilas

Nimi: Amelie Heaven-Karlsson Puuskupuh

10.07.2017 19:04
Osa 8
Kävellessään suurta salia kohti, Amelie ja Amanda miettivät kuumeisesti, mitä professori Gwynne Morris oli mahtanut tarkoittaa. He olivat niin uppoutuneina mietteisiinsä, että eivät huomanneet taustalta kuuluvaa melua, joka kuulosti lähinnä siltä, kuin lauma lapsia olisi juossut ympäriinsä. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä heidän siinä kävellessä ei kukaan tullut juosten vastaan, vaan kaikki vaikuttaisi olevan jo suuressa salissa, tai matkalla sinne. He kävelivät hetken hiljaisuudessa, kunnes Amelie sai vihdoin sanottua sen, mikä oli pyörinyt hänen päässään jo pitemmän ajan.
”Mitäköhän luulet voisikohan professorilla olla viisasten kivi hallussaan, tiedän kyllä, että se on tuhottu, mutta ainahan se mahdollisuus on olemassa.”, Amelie kysyi heidän saapuessaan suureen portaikkoon.
”Onhan se mahdollista, mutta epätodennäköistä ottaen huomioon, että Albus Dumbledore tuhosi sen silloin kauan sitten, enkä usko, että hän olisi sen jättänyt tekemättä, kerran oli sopinut siitä hänen ystävänsä kanssa ja hän ei ikinä pettänyt lupaustaan.”, Amanda vastasi heidän kävellessään portaita alas kerrokseen, jossa suuri sali sijaitsi. Päästyään viimein eroon portaista ja tultuaan suuren salin aulaan he kiinnittivät ensimmäistä kertaa huomiota siihen, miten tylypahka oli sinä päivänä koristeltu. Heidän siinä katsellessa ympärilleen he näkivät heidän yläpuolellaan ison kurpitsalyhdyn joka oli laitettu pitkällä narulla roikkumaan katosta ja koristeltu niin pelottavaksi, kun olla ja voi ja lyhdyn sisällä paloi pieni musta kynttilä. Samaisen lyhdyn ympärillä leijaili mustia pieniä lepakoita, jotka yrittivät koko ajan päästä ulos häkistä, joka oli laitettu sinne niitä varten. Heidän siinä kävellessään ihmisjoukon mukana sisälle saliin, Amelie ei voinut olla ihastelematta kaikkea, mitä hän sillä hetkellä näki. Siinä samassa, kun hän oli nähnyt ensimmäiset Tylypahkan koristeet, oli hän tyystin unohtanut heidän mietteensä professorista ja hän muisti ne vasta, kun he olivat päässet pöytänsä luo ja hän oli hoksannut katsoa opettajapöytään. Hän näki professori Morriksen juttelevan Gracen kanssa joka siinä samalla silmäili oppilaitaan. Amelie hymähti ja istuutui Alvinia ja Edwardia vastapäätä.
”Kuulkaa, haluatteko tutkia minun kanssa sitä professori Morrisin tapausta?” Amelie kysyi päästyään istumaan.
Hän sai myöntävän vastauksen pojilta ja ennen kuin Amelie ehti enempää kertoa, koko sali oli mennyt hiljaiseksi ja hän huomasi, että rehtori oli noussut seisomaan aikeissa sanoa jotain.
”Hyvät oppilaat, täten rehtorina ilmoitan, että tupien huispauskarsinnat alkavat ensi viikolla ja huomautan myös ensiluokkalaisille, että hekin pääsevät mukaan oman tuvan joukkueeseensa, jos kapteenit ovat tyytyväisiä suoritukseenne, pyrkikää siis rohkeasti mukaan ja nyt voitte aloittaa ruokailun.”
Siinä samassa pöydät alkoivat täyttyä erilaisista ruuista. Tarjolla oli ties mitä herkkua. Oli porsaankyljyksiä, perunoita eri muodossa, kalaa, kurpitsasalaattia ja kaikkea muuta herkkua, mitä Amelie ei ollut eläissään nähnyt. Samalla, kun he siinä söivät, esitti tylypahkan bändi musiikkiesityksen, joka sopi hyvin päivän teemaan. Musiikkiesityksessä laulettiin lepakoista ja noidista, jotka lentelivät öisin taivaalla Musiikkiesityksen loputtua tuli taas tauko, jolloin kuului vain puheen sorina ja astioiden kilistely. Ennen jälkiruuan tuloa alkoivat opettajat esittämään erilaisia tanssiesityksiä. Oli tangoa, valssia letkaa ja muuta perinteisiä tansseja. Pian kaikki oppilaat olivat kanssa ryhtyneet tanssin humuun ja vähän ajan päästä koko sali tanssi innoissaan bändin laulaessa taustalla.
Huomattuaan, että kukaan ei huomannut, Amelie johdatti Alvinin ja Edwardin ulos salista ja johdatti heidät professori Morriksen oven eteen. Kaksikko oli hyvin ihmeissään, mutta eivät viitsineet sen enempää puhua, sillä heistä tämä oli jännittävää, eivätkä he ennen olleet nähneet Amelieta noin salaperäisenä. Amelien varmistettua, että reitti oli selvä hän lopulta kertoi pojille, mitä heidän olisi tarkoitus tehdä.
”Okei, muistatte varmaan, kun päivällä tutkimme tylypahkan historiaa kirjastosta, no mietin, että ehkä professorilla on hallussaan se sama viisasten kivi, joka oli silloin, kun Harry Potter oli meidän ikäisemme.
”Mutta se kivihän tuhottiin?” Alvin ihmetteli ihmeissään.
Amelie nyökkäsi mutta kertoi heille kaiken, mitä hän oli miettinyt. Hän oli miettinyt kaikki eri kantilta ja tullut siihen tulokseen, että professori Morris, joka silloin tunnettiin profesori McGarmiwana oli ottanut kiven Dumbeldorelta, ennen kuin tuo oli ehtinyt sen tuhota ja piilottanut sen työhuoneeseensa, ja nyt tuo kivi olisi yhä siellä jossain piilossa, mutta kukaan ei vaan tiennyt, että missä. Kun Amelie oli saanut kaiken tämän kerrottua hän meni varovasti professorin ovelle ja kokeili sitä. Ovi oli lukossa niin kuin hän oli olettanut, joten hän kaivoi taikasauvansa esiin mutisi jotain, mitä pojat eivät saaneet selville ja ovi aukesi.
He astuivat sisään professorin työhuoneeseen, joka oli hyvin pitkälti tehty puusta. Heti vähän matkaa oven edessä oli iso työpöytä, jossa ei ollut minkäänlaista sotkua. Oven takana oli pinokirjoja ja niitten päällä mustepullo ja sulkakynä. Isokirjahylly vei puolet professorin työhuoneesta. He alkoivat yhdessä tuumin tutkimaan työhuonetta Edwardin vahtiessa, ettei kukaan tulisi. Amelie kävi läpi kaikki laatikot ja hyllyt, mutta mistään ei tuntunut löytyvän mitään. Työhuone haisi muutenkin Amelien mielestä hieman tunkkaiselta, eikä hän kestänyt olla siellä enempää, kuin oli pakko, joten he laittoivat tavarat paikolleen, lähtivät huoneesta, laittoivat oven kiinni ja juoksivat kiireesti takaisin kohti suurta salia. Heidän epäonnekseen juhlat olivat ilmeisesti loppuneet, sillä joukko oppilaita tupiensa kanssa olivat saapuneet portaikkoon, joten heidän piti keksiä keino, miten sulautuisivat oppilaiden joukkoon niin, että vaikuttaisi siltä, että he olisivat olleet koko ajan juhlissa. He seikkailivat hetken portaissa, kunnes he vihdoin löysivät oman tupansa ja lähtivät heidän perässään kohti oleskeluhuonetta toivoen, että Amanda ja Josh eivät olleet tajunneet heidän olleen poissa.
Tultuaan muotokuvan eteen ja valvojaoppilaiden sanottua salasanan Amelie juoksi suoraan tyttöjen makuusaliin, puki yö vaatteensa päälle ja kömpi sänkyyn. Hän halusi pian nukahtaa, sillä hän ei halunnut enää kuulla Amandan moitteita, koska tyttö oli ihan varmasti tajunnut heidän olleen poissa.
Ennen nukahtamistaan Amelie päätti, että hän tutkisi myöhemmin lisää professorin huonetta ja samalla hän tajusi, että hän aikoisi pyrkiä huispausjoukkueeseen hinnalla millä hyvänsä. Pian hän nukahti ja hän näki unta huispauspelissä, jossa hän jahtaajana oli tehnyt 5 maalia heidän joukkueelleen.
Amelien jo nukkuessa myös muu tupa alkoi pikkuhiljaa käydä nukkumaan ja odottamaan huomista aamua, eikä kukaan tiennyt, että tuo aamu toisi aivan uusia asioita Tylypahkaan.

Vastaus:

En ole ennen sinun tarinoitasi lukenut, ja tämän luettuani, en edes ymmärrä miksi! Olet taitava kirjoittaja ja tämä tarina oli loistavasti kirjoitettu. Juoni kulki eteenpäin hyvässä tahdissa, mutta tapahtumien vaihtumista oli hieman hankala lukea kappalejaon puuttumisen takia. Siihen vinkkinä suosittelisin käymään tarinan vielä kerran läpi Suntuubin vieraskirjassa ja korjaamaan kappalejaon. Pieni oikoluku olisi ollut myös. Esimerkiksi kohdassa ” Oli tangoa, valssia letkaa ja muuta perinteisiä tansseja” puuttui välistä pilkku. Pienet virheet eivät kuitenkaan haitanneet lukukokemusta!
Tuo professori Morrisin mysteeri vaikuttaa todella mielenkiintoiselta juonelta, itse tykästyin siihen nopeasti. Se myös sai minut miettimään, oliko Dumbledore aikoinaan vain valehdellut Harrylle kiven olevan tuhottu? Tarinasta ansaitsit 19 tuparia ja 4 opiskelupistettä!
Dubhghall Sherman, valvojaoppilas

Nimi: Amelie Heaven-Karllson

05.07.2017 19:54
Osa 7
Sillä välin, kun Josh ja Amanda lukivat ahkerasti VIP kokeisiin, oli Ameliella, Alvinilla ja Edwardilla aikaa tutustua toisiinsa ja itse linnaan. Amelie ei enää kantanut kaunaa kaksikolle, joten heistä oli muutaman viikon kuluessa tullut hyviäkin ystäviä ja nykyään he tekivät kaikki yhdessä.

Lukukauden edetessä kolmikko huomasi oppituntien vaikeutuneen huomattavasti siitä, mitä ne olivat ensimmäisinä päivinä. Loitsutunneilla he olivat opetelleet lennättämään asioita ja muodonmuutostunneilla he olivat päässeet tekemään palkintopokaaleille viiksiä, mikä oli heistä huvittavaa ja aina kun he onnistuivat, he nauroivat koko lopputunnin niin, että opettaja joutui aina moittimaan heitä ja täten he menettivät välillä tupapisteitä.

Muutaman päivän päästä koitti kurpitsajuhlapäivä, jota Amelie oli odottanut siitä asti, kun hän oli saanut kutsun Tylypahkaan. Hän oli kysellyt veljeltä Michaelilta kaiken kyseisestä juhlasta ja hämmentynyt, kuinka veli oli kertonut ties mitä tarinoita peikosta tyrmäkäytävillä ja kuolemanpäivän juhlista. Hänen äitinsä oli kuitenkin sanonut, että he olivat jo vanhaa historiaa, jotka olivat tapahtuneet jo satoja vuosia sitten, silloin kun kuuluisa Harry Potter oli vielä koululainen.

Maatessaan omassa sängyssään miettien tätä kaikkea, Amelie päätti, että hän lähtee tänään kirjastoon tutkimaan olisiko siellä mitään tarinoita tästä kuuluisasta Harry Potterista, joka aikoinaan tuhosi tiedät kyllä kenenkin.

”Amelie herätys”, hän kuuli jostain läheltään ja huomasi Amandan seisovan hänen sänkynsä vierestä.

”Ai huomenta Amanda, mitä sinä täällä teet, etkö ole jo mennyt aamupalalle?” Amelie kysyi noustessaan ylös ja samalla alkoi etsiä velhokaapuaan.

”Ajattelin odottaa sinua, koska kaikkien tunnit ovat peruttu, sillä opettajilla on joku opettajakokous ennen kurpitsajuhlaa, sillä he yrittävät virittää suojaavia turvatoimia, koska tätä juhlaa ei ole pidetty moneen moneen vuoteen johtuen kaikista tapahtumista, jotka silloin aikoinaan ovat tapahtuneet”, Amanda selitti.

”Tarkoitatko niitä tapahtumia, jotka tapahtuivat silloin, kun Harry Potter oli tässä koulussa?”, Amelie kysyi peloissaan, mutta kiinnostuneena.

”Mistä sinä olet kuullut Harry Potterista?” Amanda kyseli ihmeissään.

Ja niin Amelie alkoi kertoa veljensä oudot tarinat ja sen, mitä oli kuullut ja lukenut muualta.

”Ajattelin tänään mennä tutkimaan kirjastosta löytyisikö sieltä jotain mielenkiintoista”, hän ilmoitti, kun he olivat matkalla oleskelutilaan.

”Voit tulla meidän mukaamme, kun menemme opiskelemaan”, Amanda sanoi nyökäten kohti Joshia, joka parhaillaan odotti heitä oviaukon edessä.

He lähtivät kolmistaan kohti suurta salia, jossa he tapasivat Alvinin ja Edwardin ja liittyivät heidän seuraansa. Hetken he siinä söivät ja juttelivat, kunnes he päättivät vihdoin lähteä kirjastoon päin.

”Okei Amelie kaikki Harry Potteriin liittyvät kirjat löytyvät tuolta nurkasta ja jos tarvitset, apua niin olemme Joshin kanssa noilla tuoleilla”, Amanda sanoi ja osoitti heitä vastapäätä olevia tuoleja.

Amelie lähti kävelemään kohti Amandan osoittamaan hyllyriviä ja hämmästyi, kuinka paljon kirjoja yhdestä kuuluisasta henkilöstä olikaan tehty. Hän nappasi yhden kiinnostavalta vaikuttavan kirjan ja alkoi selata sitä. Selattuaan hetken aikaa hän pysähtyi yhden kiinnostavan tekstin kohdalle ja alkoi lukea.

Harry Potter, joka kouluaikoinaan kuului Rohkelikkoon, sai paljon huomiota professori Dumbledorelta. Tylypahkan vararehtori professori Minerva Mcgarmiwa (Tunnetaan nykyisin professori Gwynne Morris) kertoo, että Dumledore yrittää suojella Potteria, mutta ei halunnut paljastaa syytä.

Teksti jatkui loputtomiin, mutta Amelie ei jaksanut lukea enempään, sillä hän oli hämmästynyt siitä, miten ihmeessä kirja, joka kertoo satojen vuosien takaisesta henkilöstä, mainitsee heidän pimeyden voimilta suojautumisen opettajan ja vieläpä eri nimellä.

Hän otti kirjan mukaansa ja meni näyttämään tekstiä Amandalle ja Joshille, jotka hänen tavoin olivat myöskin hämmentyneitä.

”Meidän pitää kysyä sitä itse professorilta, koska ei kukaan, joka Harry Potter aikana eli voi olla enää elossa”, Amanda mietti kuumeisesti.

”Mitä te lapset haluatte kysyä minulta?” He kuulivat äänen takanaan ja näkivät professorin heidän edessään.
He kysyivät asiansa professorilta, mutta professorin vastaus oli hyvin epäselvä.

”Minä en vanhene koskaan.”






Vastaus:

Olipas lopussa melkoinen cliffhanger! ;) Jätti pohtimaan, että mitäköhän se McGarmiwa oikein tarkoittikaan sanoillaan. (Muistathan nimen oikeinkirjoituksen!) Pidin siitä ajatuksesta, että Amelie käy koulua ikäänkuin tulevaisuudessa, ja Harry Potter on jo aikoja sitten kuollut. Tarinasi kulki mukavasti eteenpäin, tosin voisit tehdä kappaleista hiukan pitempiä, nyt niitä on vähän turhan tiuhassa. Muuten en löytänyt hirveästi korjattavaa, kuvailua esimerkiksi ympäristöstä voisit kenties lisätä. Odotan mielenkiinnolla jatkoa McGarmiwan sanoille ja Kurpitsajuhlapäivälle! Mukava tarina! Saat 15 tuparia ja 4 opiskelupistettä!

Nimi: Violetta Wilson

05.07.2017 12:56
9. luku

Violetta heräsi aamulla yllättävän aikaisin, jo puoli neljältä, mikä luultavasti johtui siitä, että hän oli edellisenä iltana mennyt nukkumaan niin aikaisin. Violetta ei normaalisti nukkunut öisin kuin 4-5 tuntia, mutta hän pärjäsi hyvin, vaikka nukkuikin niin vähän, eivätkä muut yleensä edes tajunneet hänen nukkuvan vain vähän. Violetta ajatteli hänen olevan turhaa mennä vielä noidankattilan luo järven pohjaan, sillä näkymättömyysjuoma ei olisi vielä valmista seuraavan ainesosan lisäämiseen, eikä hänellä olisi mitään tekemistä järvessä, mutta Violetta ei myöskään halunnut mennä takaisin nukkumaan.

Violetta käveli ulos Luihuisen tiloista, naurahtaen ohi kulkiessaan muutamalle oleskeluhuoneeseen nukahtaneelle pojalle. Violetta huomasi tuvan ulkopuolella, ettei ollut muistanut ottaa mukaansa mitään taikajuomia, hänellä oli vain taikasauvansa, mutta hän ei juuri sillä hetkellä jaksanut välittää siitä. Ei hän nyt mitään taikajuomia tarvitsisi, kun vain kävelisi käytävillä eikä tekisi mitään ihmeellistä. Hän osaisi kyllä kävellä niin hiljaa ettei jäisi kiinni luvattomasta käytävillä hiipimisestä yöllä.

Violetta päätti mennä keittiöön hakemaan kotitontuilta jotain syötävää, jottei hänen tarvitsisi mennä aamupalalle suureen saliin, vaan hän voisi syödä rauhassa missä huvittaa. Keittiön Violetta oli löytänyt edellisenä vuonna, kun oli seurannut Rohkelikon kauhukaksikkoa, Chetania ja Chiranjiviä, Chandanan veljiä. Violetta ei ymmärtänyt, miten he kaksi olivat löytäneet kaikki salakäytävät ja keittiön, vaikka he olivat ilmestyneet Tylypahkaan vasta Violetan kolmantena vuonna, joululomalla. Chetan ja Chiranjivi olivat tullet silloin neljännelle luokalle ja heidän pikkusiskonsa Chandana kolmannelle. Kaikki heidät oli lajiteltu Rohkelikkoon, ja Chandana oli alkanut liikkua Quellan kanssa, Chetan ja Chiranjivi taas pyörivät ympäri koulua kahdestaan aiheuttamassa tuhoa kaikkialle. Chandana oli myös saanut valvojaoppilaan paikan tänä vuonna.

Violetan hiipiessä pois keittiöstä kädet täynnä ruokaa, hän törmäsi juuri siihen kauhukaksikkoon.
"Mitä sinä täällä teet keskellä yötä?" Chetan virnuili Violetalle.
"Haen ruokaa, kuten ehkä näettekin. Tai ette näekään, unohdin ettei teillä ole silmiä. Muuten osaisitte katsoa kelloa ennen kuin lähdette ulos. Voro on tuossa nurkan takana, suosittelen varomaan", Violetta puhui rohkelikoille kylmällä äänellä katsoen heitä samalla. Chetan ja Chiranjivi olivat melkein samannäköiset, molemmilla oli normaalia tummempi iho ja mustat hiukset, kuten myös Chandanalla. Intiasta kotoisin olevat pojat Violetta erotti ainoastaan heidän hiuksistaan, Chetanilla oli pidemmät hiukset, mitkä valuivat tämän silmille, kun taas Chiranjivillä hiukset oli leikattu hieman lyhyemmiksi kuin veljellään, ne eivät aivan valuneet silmille.
"Ei ole. Jos olisi, sinä et olisi täällä", Chiranjivi sanoi, kuulostaen kuitenkin hieman epävarmalta. Violetta naurahti pojalle.
"Kuka sinä olet? Täällä on pimeää, en näe", Chiranjivi kysyi, kuulostaen yhä paljon varovaisemmalta kuin aiemmin.
"Mitä merkitystä sillä on?" Violetta kysyi hieman myrkyllisellä sävyllä. Pojat hänen edessään vaikuttivat yllättäen hieman pelokkailta.
"Voi, pelkäävätkö urheat rohkelikot Chetan ja Chiranjivi? Eivätkö rohkelikot olekaan niin urheita kuin väitetään?"
"Valois", Chiranjivi kuiskasi saaden taikasauvansa päähän syttymään valon.
"Violetta Wilson?" Chiranjivi kysyi kuulostaen hämmentyneeltä.
"No miltä näyttää?" Violetta kysyi yhä myrkylliseen sävyyn.
"Sinähän olet ihan kunnollinen, etkä hiivi ympäriinsä keskellä yötä", Chiranjivi sanoi hämmentyneenä.
"Tai sitten vain osaan olla jäämättä kiinni. Eikä nyt ole yö, kello on jo neljä", Violetta vastasi siihen. "Älä päättele mitään ihmisistä, joita et tunne."
"No, nyt jäit kiinni. Oli yö tai ei, täällä ei saisi olla", Chiranjivi sanoi kuulostaen voitonriemuiselta.
"Hah. Teillä ei ole todisteita", Violetta sanoi ja kääntyi ympäri. Hän lähti juoksemaan toiseen suuntaan nopeasti, ja oli melkein käytävän päässä ennen kuin kuuli Chetanin kiljaisevan: "Vangitsous!" Violetta väisti loitsun helposti ja syöksyi viereisen käytävän seinällä olevan kuvakudoksen taakse, piiloon salakäytävään, jonka tiesi olevan siellä.

Violetta oli ehtinyt olla salakäytävässä vain hetken ennen kuin kuuli askeleiden lähestyvän siltä käytävältä mistä hän oli juossut salakäytävään. Jos hän olisi ollut vähänkin hitaampi, se joku olisi nähnyt hänet. Violetta kuuli henkilön askelten lähestyvän rohkelikkopoikia, jotka olivat lähteneet juoksevan hänen peräänsä, eivätkä kuulleet askelia jotka lähestyivät heitä. Violetta kuuli McGarmiwan äänen. Chetan alkoi selittää McGarmiwalle jotain siitä että he olivat nähneet Violetan tulleen juuri äsken sille käytävälle. Violetta ei kuunnellut enempää vaan lähti juoksemaan niin äänettömästi kuin pystyi salakäytävän toiseen päähän. Sinne päästyään hän ei enää välittänyt hiljaa kulkemisesta, vaan lähti juoksemaan kohti omaa oleskeluhuonettaan niin nopeasti kuin pääsi. Hän tiesi, että McGarmiwa lähtisi katsomaan onko hän omassa tuvassaan, vaikkei uskoisikaan Chetania ja Chiranjiviä.

Violetan päästyä Luihuisten oleskeluhuoneen ovelle, sille kohdalle seinää mistä pääsi sisään, hän sanoi nopeasti salasanan ja meni sisään, juosten omaan makuusaliinsa. Hän piilotti keittiöstä saamansa ruuat ja meni takaisin sänkyyn, esittämään nukkuvaa.

Vastaus:

Nyt alan jo olla paremmin kärryillä tapahtumista! Taikajuoman on edelleen minulle pieni mysteeri, tosin oletan, että olet antanut sille selityksen aikaisemmassa luvussa. (Vai onko sen tarkoituskin olla vielä salaisuus? ;) ) Kaksoset olivat tarinassa hauska lisä, ja yöllinen keittiöreissu oli kiva keksintö. Kaksosilta aika tyhmä veto etteivät he tajunneet jäävänsä itsekin kiinni jos kertoisivat nähneensä Violettan yöllä :D Tarinaa oli ihan mukava lukea, joskin lauseet olivat paikoittain turhan pitkiä: pilkun sijalla kannattaa välillä käyttää pistettä, jottei lauseista tule mammuttipitkiä. Olit kuitenkin hienosti parantanut tarinasi edellisen palautteeni mukaan, nyt tarina eteni sulavammin ilman isoja hyppyjä ja olit lisännyt hienosti myös kuvailua! Ympäristön kuvailua voisit lisätä, se tekee tarinasta "elävemmän". Saat 14 tuparia ja 5 opiskelupistettä! :)
Grace

Nimi: Lucifer Cuif, Luihuinen

15.08.2016 12:39
021 – Taistelukenttä

Lauantai koitti. Satoi jälleen, kuten oli koko viikon satanut. Sade oli rauhoittavaa mutta Lucifer tiesi sateen haitat Huispauksen suhteen, pallot muuttuivat liukkaiksi ja niiden koppaaminen oli vaikeaa. Positiivista oli se, että samat ongelmat olivat molemmilla joukkueilla sekä se, että peli olisi vasta illalla, laskevan auringon aikaan. Mitä vain voisi vielä tapahtua sään suhteen. Lucifer oli aikaiseen hereillä. Hän asteli ulkona sateessa pisaroiden laskeutuessa hänen vaaleille kutreilla omalla painoillaan kastellen hiukset ja vaatetuksen, tuon tumman koulupuvun, jota koristivat Luihuisen tunnusvärit, vihreä ja hopea ja itse tunnus, tuo Luihuisen vaakuna, hopeinen käärme rinnassa. Lucifer kulki yksin, oli lähtenyt kulkemaan kielletyn metsän reunaan, josta puiden läpi tihkutti vettä hänen niskaansa. Puut eivät paljoa suojelleet, ei poika halunnut lähteä syvemmälle kiellettyyn metsään, vaikka jokin siinä houkuttikin häntä. Hän pudisti pienesti päätään ja käänsi katseensa takaisin linnan tiluksille. Ulkosalla oli hiljaista, mutta sisältä ikkunoiden läpi heijastuivat hahmojen varjot, oppilaat olivat siis alkaneet hereillä. Lucifer huokaisi ja lähti kulkemaan takaisin tiluksia kohti. Hän tarvitsisi kunnon aamiaisen ja hänen täytyisi levätä illan peliä varten. Hän halusi voittaa, ei vain itsensä vuoksi, vaan koko Luihuisen tuvan vuoksi.

Lucifer saapui sisälle ja asteli sisälle Suureen saliin, jossa oli jo täysi tohina päällä. Lucifer havaitsi Breanan syömässä ystäviensä kanssa ja joukossa istui myös Farren, mutta punapäistä Fairfaxia ei näkynyt. Lucifer ei löytänyt katseeseensa myöskään hiljaista tummatukkaista Spikeä. Spikelle ja Fairfaxille Luciferilla oli asiaa, mutta se sai ilmeisesti odottaa. Koko viikon oli poika yrittänyt kaksikkoa löytää, mutta turhaan. Nyt Lucifer asteli Luihuisen tupapöytään ja istuutui Breanan ja Farrenin seuraan, kaksikkoa vastapäätä.
”Kas, Lucifer. Oot iha ku uitettu koira”, Farren naurahti ivallisesti.
”Sade kastelee”, poika vastasi siihen. Farren naurahti uudemman kerran ja sipaisi ruskeita hiuksiaan.
”Toivotaan et sade lakkaa. En haluis kastua illalla pelissä. Se vaikeuttaa näkemistä ja tekee palloista liukkaammat. Vaikeuttaa siis peliä huomattavasti”, Breana puhui rauhallisesti ja kiristi korkeaa ponihäntäänsä.
”Pahimmassa tapauksessa peli voidaan siirtää myöhemmäksi. Sitä mä en taho”, Farren sanoi. Lucifer tiesi hyvin miksi. He kaikki halusivat näyttää Rohkelikolle kaapin paikan.
”Me kyllä näytetään Rohkelikolle, kuka käskee”, Lucifer sanoi itsevarman oloisena. Breana loi pienen hymyn kasvoilleen, selkeästi hän oli alkanut arvostamaan Luciferia.
”Mä meen jo, mulla on paljon koulujuttuja. Nähdään ajoissa kopilla”, kapteeni puhui, antoi suudelman nuoremman bruneten huulille, Farrenin, ja poistui korot Suuresta salista. Farren käänsi katseensa ikätoverinsa puoleen.
”Ootko sä nähnyt Fairfaxia?” Lucifer kysyi. Farren tökki munakasta haarukalla ja puri pienesti huultaan.
”Me riideltiin, se laitto välit poikki. En oo nähnyt jätkää koko viikkoon”.

Riita ilmeisesti haittasi Farrenin ajatusmaailmaa, puhuihan hän poissaolevasti.
”Älä anna riidan haitata sun mielentilaa. Keskity illan peliin”, Lucifer yritti puhua rohkaisevasti, mutta hän tiesi varsin hyvin, miltä riidat ihmisten kanssa tuntuivat.
”Mä ja Fairfax ollaan oltu parhaita kavereita siitä lähtien, kun mä alotin täällä. Kokonaiset neljä vuotta. Ja nyt yks pien riita ajaa meidät erilleen. Mun pitää puhuu sille jätkälle ihan urakalla. Ja mä tiiän, mistä mä löydän sen”, Farren puhui ehkä turhan totisesti.
”Mistä?” Lucifer uteli. Farren loi tiukan katseen poikaan, pudisti päätään ja poistui Suuresta salista ihmisten sekaan. Hän ei selvästikään halunnut kertoa, ilmeisesti heidän kahden omia salaisuuksia. Salaisuuksia, jotka eivät Luciferille kuuluneet. Olkiaan kohauttaen Lucifer käänsi katseensa ja keskittyi aamupalaansa. Hän ei saanut tänään antaa ajatustensa juoksemaan.

Päivä oli edennyt hitaasti iltaan ja lopulta, illan lähestyessä, lakkasi myös sade. Kastehelmet kimaltelivat laskevan auringon kirkkaissa säteissä ja aurinko maalasi taivaan punaisen ja oranssin eri sävyihin hennon pilviverhon takaa. Keli oli mitä kaunein, sai Luciferin hymyilemään, kun hän seisoi huispauskentän aikaisempien sateiden katselemalla maaperällä muun Luihuisen tuvan joukkueen seurana. Farrenin katse oli totinen ja tiukka, se kertoi, että kukaan ei saisi armoa tänään. Breanan kasvot olivat haikeat, tämä peli saattaisi jäädä aikuiseksi kasvaneen kapteenin viimeiseksi. Ja jäisikin, ellei Luihuinen voittaisi tai tapahtuisi ihmettä ja järjestettäisi ylimääräisiä pelejä näiden otteluiden jälkeen. Luciferin katse kulkeutui katsomoon, jossa hän näki Theon istumassa Enyan seurassa. Ylös, sen verran kauas ei poika erottanut, että olisi nähnyt, mitä he tekivät, mutta heidät kaksi hän näki. Hän näki myös jotakin muuta. Hän näki Fairfaxin seisomassa seisomakatsomoiden puolella. Pojan punaisista hiuksista ei voinut erehtyä. Varsin pian punapäinen käänsi selkänsä katsomosta ja hahmo loittoni, toinen ei jäänyt katsomaan ottelua. Luciferin katse kääntyi Farrenin puoleen. Farren selvästi taisteli halujaan vastaan lähteä Fairfaxin perään.
”Breana… Mä en pysty, mun mielentila ei oo oikee..”, Fairfax kuiskasi kapteenin korvaan. Edelleen Luihuisen joukkue odotti vastustajaan, Rohkelikkoa, saapuvaksi. Katsomossa olevat Rohkelikot kävivät kärsimättömiksi, he ehkä pelkäsivät, ettei joukkue saapuisi ollenkaan.
”Farren, me tarvitaan sua. Kuka sit tekee meidän maalit? Sua on Farren mahdoton korvata”, Breana puhui rohkaisevasti pojalle. Hetken ympärilleen katsottuaan poika osoitti katsomoon, aina suoraan Theoa ja Enyaa kohden. Breanan katse siirtyi samaan suuntaan.
”Kysy”, Breana sanoi ja kohautti olkiaan. Ei hän aikoisi pakottaa ketään pelaamaan, hän vain halusi voittaa. Farren nousi luutansa päälle ja lensi katsomoa kohden, aina Theon ja Enyan luokse.

”Annatko Farrenin oikeasti mennä?” Lucifer kysyi Breanalta. Neitokainen nyökkäsi.
”On parempi antaa pojan mennä kuin pakottaa poikaa pelaamaan. Hän ei halua menettää Fairfaxia”, Breana vastasi siihen.
”Mutta ettäkö mun pitäs pelata Enyan kanssa? Ei Enya oo tiimipelaaja!” keskusteluun puuttui kolmannen vuoden tummahiuksinen opiskelija, Devin. Devin oli kolmannella vuosiluokalla Enyan tavoin ja nyrpisti nyt nenäänsä. Puhdasverinen ja rikas opiskelija, ehkä hieman koppava käytökseltään puristi kädessään uusinta mallia olevaa luutaa.
”Mutta Fairfax on jääräpäinen. Vain Farren kykenee ymmärtämään ja puhumaan hänelle järkeä”, vaaleahiuksinen Thomas hieraisi kämmenselällä nenäänsä ja katseli suuntaan, jonne Fairfax oli kadonnut. Thomas oli Fairfaxin luokkatoveri viidenneltä vuosikurssilta, koko ikänsä pelannut huispausta. Usein ei poika paljoa puhunut eikä nauranut, mutta totinen ja osaava poika tosiaan oli. Nytkin hän katseli kaukaisuuteen kädessään luuta ja puinen maila, joukkueen toinen lyöjistä.
”Breana on täysin oikeessa. Lisää naisenergiaa ja annetaan Farrenin levätä välillä”, puhuja oli joukkueen toinen lyöjä, naispuolinen Lauren. Lauren oli Breanan hyvä ystävä ja hänen pitkät ruskeat hiukset olivat kahdella pitkällä letillä. Lauren ei koskaan jättäisi Breanaa ja seitsemän vuoden tyttö joutuisi tekemään sen tämän vuoden jälkeen. Joukkueen kolmas jahtaaja, Brad, seisoi vihreät hiukset pystyssä, kasvoillaan ilkikurinen virne. Hän ei paljoa puhunut, mutta virne kertoi, että tapahtui mitä tapahtui, Luihuiset voittaisivat ottelun. Brad, viidennen vuosiluokan opiskelija hänkin eikä kukaan tuntunut ymmärtävän puhdasveristä Bradia ollenkaan. Virne oli ainut, mitä hänestä sai irti.
”Noniin, joukkuetta on kuultu. Enya saa pelata jos niin haluaa”, Breana päätti ja loi tarkan katseen jokaiseen. Brad virnuili ja nyökkäili hiukset pystyssä. Lauren seisoi kasvoilla leveä ja iloinen hymy, aivan kuin tyttö ei koskaan olisi surullinen. Thomasin kasvot olivat totiset, mutta hän nyökkäsi terävästi ja lyhyesti. Lucifer oli ylpeä joukkueen yhteishengestä ja siitä, kuinka kapteeni kuunteli jokaista. Pieni hymyn kaarre kohosi myös hänen kasvoilleen. Devin puuskautti kätensä pienesti, mutta tuhahti lopulta hyväksyvästi. Farren laskeutui joukkueen luokse ja Enya laskeutui hänen kyydistään.
”Saat mun kaavun, vaikka se on sulle aivan liian iso. Saat myös käyttää mun luutaa. Sä pärjäät kyllä”, Farren ilmoitti neidolle välittömästi. Enya hymyili, hymyili pitkästi aikaa. Hän oli aina halunnut päästä pelaamaan huispausta, sen Lucifer ja muut tiesivät.
”Matami Huiski, kauanko aikaa ottelun alkuun?” Breana kysyi. Kapteenina hän tiesi hyvin, että he olivat etuajassa saapuneet paikalle.
”Kolme minuuttia Rohkelikon joukkueen saapumiseen”, matami Huiski ilmoitti. Breana nyökkäsi ja enempää sanomatta Farren lähti johdattamaan Enyan pukuhuoneeseen. Kaikki tai ei mitään.

Muutamien hetkien kuluttua, olivat molemmat joukkueet nousseet luutien päälle. Farren ei ollut pukuhuoneilta palannut ollenkaan, oli suoraan luultavasti lähtenyt etsimään Fairfaxia. Enya lenteli muiden jahtaajien lähettyvillä ja lopulta vihellettiin ottelun alkamiseksi. Breana suuntasi välittömästi etsimään pientä kultaista palloa. Lucifer keskitti katseensa ja huomionsa itse peliin ja kaatoon, joka tällä hetkellä oli Enyan käsissä. Lauren lennähti Enyan takaa, lyöden häntä lähestyneen ryhmyn pois. Enya samalla hetkellä heitti pallon ikätoverinsa Devinin käsiin väistääkseen häntä kohtaan tulevan Rohkelikon saamasta kaatoa itselleen. Ja Devin heitti kaadon Rohkelikon maalitolppien välistä.
”Ja Luihuinen saa pelin ensimmäiset pisteet!” kuului selostamosta.

Peli jatkoi kulkuaan, Enya väisteli ryhmyjä ja Lauren etenkin suojeli neitokaista ryhmyiltä. Thomas huolehti puolestaan ryhmyt pois Devinin sekä Bradin luota, vaikka Brad pitkälti löi käsillään ryhmyt pois tai kierähti niiden alta pois. Pojan rohkeus ja hulluus oli jotakin, mitä ei voinut sanoilla kuvailla. Breana kiisi Rohkelikon etsijä Marilyn Cat kintereillään. Molemmat etsijät olivat vaaleaverikköjä, huispauskaavut erottivat heidät ulkonäöltään toisistaan. Lucifer huomasi lähestyvät kaadon liian myöhään, se lennähti hänen käsiensä ohitse maalitolppien välistä tuoden Rohkelikolle pisteitä. Lucifer pudisti päätään ja katseli, kuinka kaato vaihtoi omistajaa. Kaadon lähestyessä Rohkelikon jahtaajien käsissä, syöksyi Lucifer kaadon eteen ja torjuen sen. Kaato palasi virnuilevalle Bradille, joka jatkoi lentoaan kaato käsissään. Ryhmy tuli poikaa selkään ja kieppuen Brad putosi alas kaato käsissään. Devin ja Thomas syöksyivät kohti Bradia. Brad löi ensimmäisenä ryhmyn pois Luihuisten lähettyviltä, ja sen jälkeen nappasi kiinni Bradista Devinin napatessa kaadon. Kaadon, jonka hän heitti Enyalle. Thomas laskeutui alas Bradin kanssa ja auttoi pojan maahan nousten itse takaisin ylös kohti kolmosluokan opiskelijoita, Enyaa ja Deviniä.
”Me jatketaan”, Breana karjaisi ja syöksyi aivan maassa olevan Bradin yläpuolelta seuratessaan kultaista pientä sieppiä. Hän oli jättänyt Marilynin, Rohkelikon etsijän, taakseen.

Lucifer katseli, kuinka Enya kaato käsissään pyörähti kahden Rohkelikon jahtaajien välistä, heidän ojennettujen käsien välistä, kuinka hän väistä ryhmyä, jonka Lauren lopulta löi sivuun neidon tieltä. Devin lenteli sivummalla vetäen yhden Rohkelikon jahtaajista puoleensa, jos Enya vaikka harkitsisi kaadon heittämistä. Mutta ei, Enya ei heittänyt, tyttö mutkitteli tiensä lähellä Rohkelikon maalipylväitä ja heitti. Kaato leijaili ohitse Rohkelikon pitäjän ja samalla matami Huiski ilmoitti ottelun päättyneeksi. Sieppi oli napattu.

Vastaus:

Mahtava tarina! Juoni kulki hyvässä tahdissa sulavasti eteenpäin ja jaksotus oli kohdallaan. Sen kulkua oli helppo seurata. Pieni oikoluku olisi kuitenkin ollut paikallaan, sillä joistakin paikoista tuntui puuttuvan välistä jokin sana, kuten ”… ja poistui korot Suuresta salista…”. Huispauksesta kertovissa kappaleissa olisi voinut käyttää hieman enemmän persoonapronomineja, sillä kohtaa lukiessaan Enyan nimi toistui turhan usein. Kohtauksessa, jossa Rohkelikko sai maalin, olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä Lucifer ajatteli kaadon mentyä renkaista sisään. se olisi elävöittänyt tarinaa entisestään.
Pilkkua ei käytetä lauseenvastikkeiden kanssa (esim. lähteissäni, mennessäni, ollessasi), kuten: ”Päivä oli edennyt hitaasti iltaan ja lopulta, illan lähestyessä, lakkasi myös sade.”. Kyseinen virke olisi sujuvampi kirjoitettuna näin: ”Päivä oli edennyt hitaasti iltaan ja lopulta illan lähestyessä lakkasi myös sade.”
Mutta pienistä virheistä ei tarvitse huolestua, tekemällä oppii ja apua löytää aina esimerkiksi äidinkielen oppikirjasta.

Yhtäkaikkiaan, kuten jo sanoin, tarina oli sujuvasti kirjoitettu! Loppu oli oivasti kirjoitettu sekä napakasti lopetettu! Viimeinen lause: ”Sieppi oli napattu”, herätti heti mielenkiinnon, kumpi tupa saikaan siepin napattua? Olet ansainnut Luihuiselle tästä tarinasta 21 tuparia ja 6 opiskelupistettä!
Dmitri (valvojaoppilas)

Nimi: Melyor Angelov, Rohkelikko

02.08.2016 20:41
Prologi ~ Yöperhonen

Vankat seinät kohosivat molemmilla puolillani, kuin horjumattomat henkivartijat, ja hukuttivat mahdottoman kapean kujan varjoihin, suoden minulle piilopaikan muulta maailmalta. Rapistuneilla seinillä kasvoi harmahtavan vihreää murattia ja sammaltakin pilkotti esiin sieltä sun täältä. Hengitin syvään viileätä ilmaa. Tällä kertaa henkivartijani olivat epäonnistuneet. Minua oli satutettu. Pahastikin. Se ei ollut mitenkään epätavallista, mutta joka kerta tunsin sielun haavojeni syvenevän. Jos tätä menoa jatkuisi, olisin pian täysin romutettu, kulutettu loppuun ilkeillä sanoilla ja niitäkin kamalimmilla teoilla. Mutta minä en aikonut luovuttaa, minä en romahtaisi. Olin selviytynyt tähänkin asti, joten miksen selviytyisi jatkossakin?

Oli se hetki vuorokaudesta, jolloin päivä ja yö kohtasivat. Kun oli päivän vuoro painua mailleen ja yö ja pimeys ottavat vallan maailmassa. Kaduilla leijukin jotain harmahtavaa ja kosteaa, sumua. Se kietoutui ympärilleni, kuin yöperhosen hennot siivet konsanaan ja antoi minulle hieman rohkeutta, mutta ei riittävästi. Mietteissäni lähdin hiljakseen astelemaan pois kujalta, pois tutuilta seuduilta. En ollut vielä valmis menemään kotiin. Ei, en vielä. Pelkkä ajatus palaamisesta tuntui ahdistavalta. Sen aika tulisi kyllä, mutta ensin pitäisi rauhoittua. Kiiruhdin askeleeni juoksuksi. Juoksin läpi sokkeloisten kujien, jättäen kaiken taakseni. Juoksin, kunnes jäljellä oli enää vain minä ja jalkojani vasten hakkaava kivetys. Kunnes en enää tuntenut mitään.

Säpsähdin kuullessani etäältä siipien havinaa. Tämä ei ollut pelkkä yöperhonen, vaan jokin suurempi. Jännittyneenä jäin odottamaan, mitä tuleman piti. Pian paksun sumuverhon läpi lennähti jotain melko suurta ja pörröistä minua kohden. Vaistomaisesti nostin kädet pääni suojaksi, mutta suojaa ei nyt tarvittu. Tämä otus oli ystäviä. Vaalea tunturipöllö kaarteli ilmassa pääni yläpuolella. Sirosti se laskeutui olkapäälleni ja päästi pienen lohduttavan äänen. Hellästi se hieraisi pehmeää päätään poskeani vasten ja ojensi kellertävän kirjekuoren. Kirjekuoren vahasinetissä oli vaakuna, jonka olin nähnyt kerran aikaisemminkin, veljeni saadessa samanlaisen kirjeen. Minä hymyilin jälleen. Olin saanut kutsun kotiin. Paikkaan, missä minä olisin turvassa. Tärisevin käsin otin kirjeen pöllöltä ja kuiskasin yhden sanan, jota todella tarkoitin.
”Kiitos.”

Vastaus:

Hui, olipas se melkoinen prologi! :) Prologi herättää hienosti lukijan mielenkiinnon tarinaasi, sillä siinä oli paljon aukkoja, joita lukija saa jäädä miettimään. Tarinassa oli hienoa kuvailua, tosin välillä siitä saattoi tulla ehkä hiukan liiankin dramaattista - pieni draama saattaa joskus toimia, mutta jos sitä tulee liikaa, se ei ole enää mielenkiintoista luettavaa. Muuten tarinasi oli hyvää luettavaa, ja se soljui mukavasti eteenpäin. Hienoa! Saat 5 opiskelupistettä ja 19 tuparia.
Grace

Nimi: Dmitri Ivanov, Puuskupuh
Kotisivut: http://musteenvarikirjo.omablogi.fi//

16.07.2016 13:02
Kuudes luku
~odottamattomia käänteitä~
Joululoma lähestyi ja läksyt kasaantuivat, mutta samoin tekivät kauniit ja hohtavanvalkoiset lumikinokset Tylypahkan tiluksilla. Pakkanen puri ulkona niin terävästi, että kaikki viettivät aikaansa mielummin oleskeluhuoneessa takkatulen äärellä. Tulen lämpö hohti takasta lämpimänä myös sinä päivänä, jolloin oli määrä ilmoittaa, jääkö Tylypahkaan vai lähteekö kotiin jouluksi. Seanin suunnitelma oli jäädä jouluksi Tylypahkaan, eikä Dmitri tahtonut jättää ystäväänsä yksin, mutta oli sopinut äitinsä kanssa menevänsä hänen luokseen. Hän kuitenkin keksi, että hän ja Sean voisivat mennä molemmat Manchesteriin jouluksi ja tämä sopi niin Seanille ja Dmitrin äidille mainiosti.

Mennessään ulos oleskeluhuoneesta, kaksikko näki riistanvartija Rubeus Hagridin kantavan valtavaa joulukuusta suureen saliin. Se oli tuuhea ja kuuran ja lumen peitossa, sekä rapisutteli neulasiaan käytävää pitkin. Sean ja Dmitri pystyivät kuvittelemaan kuinka vahtimestari Argus Voro manaisi sydämmensä pohjasta lakaistessaan lattioita.

Joululoman alkuun oli enää muutama päivä, ja kaverukset viimeistelivät pakkaamisiaan. Dmitrin silmään osui kultainen hohde matka-arkkunsa pohjalta. Hän luuli sen olevan yksinäinen kaljuuna, mutta se olikin kultainen medaljonki, jonka Dmitri oli saanut äidiltään. Opaalinmuotoisessa korussa oli paksu, kultainen ketju, ja itse riipuksessa oli korukiviä upotettuna kiehkurakuvion ympärille. Se oli Dmitrin kuuleman mukaan kuulunut hänen isälleen, jota Dmitri ei ollut koskaan nähnyt. Hänen isälleen, Sergei Ivanoville.
”Sean, onko sinulla useampia etunimiä?” Dmitri kysyi yhtäkkiä.
”On, koko nimeni on Sean Vincent Ian Lockwood. Miten niin, miksi kysyt?” Sean vastasi hämmentyneenä.
”Minä olen vain utelias.”
”Mikä sinun kokonimesi sitten on?”
”Dmitri Sergeovich Ivanov. Isäni nimi oli Sergei”, Dmitri sanoi hajamielisesti avatessaan medaljonkia. Sen sisällä oli kaiverrus, mutta se oli venäjäksi, joten Dmitri ei ymmärtänyt sitä. Hänen äitinsä oli myös venäläinen, mutta hän ei koskaan puhunut Dmitrille venäjää. Ehkä se muistuttaisi liikaa häntä Dmitrin isästä? Dmitri kohautti harteitaan ja asetteli medaljongin takaisin matka-arkkuunsa.

Pian koitti päivä, jolloin oli aika lähteä jouluksi kotiin. Dmitri ja Sean nousivat samaan, helakanpunaiseen junaan jolla he saapuivat Tylypahkaan syyskuun ensimmäisenä päivänä, nyt tosin suunta oli toinen. Yllättävän moni oppilaista suuntasi tiensä kotiin perheidensä luo ja kouluun jäi vain tusinan verran oppilaita. Ystävykset astuivat junaan ja etsivät tyhjän vaunuosaston, johon he istuutuivat. Junan pilli vihelsi ja suuntana oli Lontoo.

Pojilla oli hauskaa yhdessä ja aika kului nopeasti. Pikajunan vauhti hidastui ja lopulta
pysähtyi. Kaverukset hyppäsivät laiturille, ja Dmitri bongasi äitinsä Anekhtan väkijoukosta. Poika vilkaisi ystäväänsä ja kaksikko käveli Anekhtan luokse.
”Hei pojat!” Anekhta sanoi vahvasti venäläisittäin korostaen. ”Sinä olet varmasti Sean?”
”kyllä, hauska tavata!” Sean sanoi hymyillen. Dmitri haukotteli.
”Ah, aivan. Manchesteriin on neljän tunnin ajomatka, joten eiköhän mennä.” Dmitrin äiti sanoi. Ja niin päästiin matkaan.

Aika tuntui Dmitristä kuluvan hitaasti. Sean oli jo nukahtanut ja Dmitrikin alkoi pilkkiä, kunnes lopulta nukahti pää ystävänsä olkapäähän nojaten. Anekhta vilkaisi poikia hymyillen peräpeilistä.

Loputtomalta tuntunut matka loppui ja Anekhta herätti kaverukset parkkeerattuaan auton pihaan. Sean hieroi silmiään ja haukotellen ja Dmitri avasi jo turvavyötä.
”Onko teillä nälkä?” Anekhta kysyi astuessaan ulos autosta lumiverhon peittämälle pihatielle.
”Kysytkin vielä!” Dmitri sanoi ja hyppäsi ulos autosta Sean perässään.
”Jos minä teen teille jotain, ja te käytte laittamassa Seanille pedin Mitjan huoneeseen silläaikaa”, Anekhta sanoi avatessaan peräkonttia. He kantoivat poikien matka-arkut sisään ja Dmitri ja Sean laittoivan pedin valmiiksi, niin kuin Dmitrin äiti oli pyytänyt.

Anekhta kutsui pojat syömään. Pojat söivät itsensä kylläiseksi ja pian he olivat jo valmiita yöpuulle. Sean nukahti lähes heti, kun pojan pää osui tyynyyn, mutta Dmitri oli valveilla vielä hetken, muttei kauaa, kunnes jo nukahti.

Taivas kirkastui ja tähdet tulivat näkyviin. Muutama tähti kiisi taivaan halki eksyttyään kiertoradaltaan samalla, kun naapuruston ikkunoista sammui viimeisetkin valot.

Seuraavana aamuna Dmitri heräsi äitinsä ääneen, joka kuulosti kiihtyneeltä. Kielikin oli vieras, mutta hän arvasi sen olevan venäjää. Poika nousi istumaan ja hieroi silmiään ja huomasi Seanin nukkuvan vielä. Dmitri poistui hiljaa huoneestaan. Anekhta lopetti puhelun ärtyneesti puuakahtaen, mutta leppyi huomatessaan poikansa.
”Huomenta Dmitri”, hän sanoi lempeästi. Dmitri hymyili pienesti.
”Huomenta äiti”, Dmitri sanoi mennessään keittiöön. ”Kenen kanssa sinä juttelit?”
”En kenenkään, älä vaivaa sillä päätäsi”, Anekhta huokaisi.
”Hyvää joulua äiti”, Dmitri sanoi katsoessaan kaleteria. Oli jouluaatto. Dmitri ryntäsi herättämään ystävänsä.
”Sean! Sean, on jouluaatto!” Dmitri sanoi kun Sean pongahti pystyyn.
”Mitä? Onko se jo tänään?” Sean kysyi hämmästyneenä.
”On! Tule, aamiaisen jälkeen lähdemme hakemaan joulukuusta!” Dmitri puhkui intoa samalla, kun kaverukset pyyhälsivät aamiaiselle.

Kohta oli jo iltapäivä ja pojat koristelivat joulukuusta olohuoneessa. Piparkakun tuoksu leijaili talossa ja takkatuli lämmitti niin olohuonetta kuin tunnelmaakin. Ovikello soi ja Dmitri riensi avaamaan oven, jonka takana seisoi vaaleahiuksinen ja hintelä mies. Hän katsoi Dmitriä ja sanoi jotain venäjäksi. Anekhta kuuli miehen ja tuli eteiseen ja näytti hämmästyneeltä. Dmitri katsoi vuoroin äitiään, vuoroin miestä ja perääntyi pari askelta. Mies taisi kysyä jotain, sillä Anekhta nyökkäsi suu puristettuna tiukaksi viivaksi. Mies astui sisään ja katsoi Dmitriä.
”Sinusta on kasvanut iso poika, Dmitri”, hän sanoi hieman huonolla englannilla. Hän otti paketin laukustaan ja ojensi sen Dmitrille, joka otti paketin vastaan.
”K-kiitos”, Dmitri sanoi epäilevänä. ”Anteeksi, mutta kuka sinä olet?”
”Minä olen sinun isäsi, Dmitri.”
Sean, joka oli kuulut keskustelun olohuoneeseen putosi ryminällä jakkaralta, jolla seisoi. Dmitri taas oli kuin puulla päähän lyöty ja katsoi miestä, joka sanoi olevansa hänen isänsä.

Kuudennen luvun loppu
//Pahoittelen cliffhangerista, mutta tarinasta olisi tullut liian pitkä, jollen olisi pistänyt sitä poikki.

Vastaus:

Olipas siinä melkoinen cliffhanger! Oikeinkirjoituksesi on hyvää lukuunottamatta pieniä virheitä. Mitään suurempaa en löytänyt, siitä plussaa. Tarinassa oli mukavasti kuvailua ympäristöstä ja ajatuksista, se luo tarinaan lisää eloa, eikä sitä voi koskaan olla liikaa! :)
Tarinaasi oli mukava lukea, jollei lasketa hiukan yliampuvaa draamaa: Dmitrin isän yht'äkkinen ilmestyminen ei vaikuttanut oikein uskottavalta. Homma olisi saattanut toimia paremmin, jos Dmitrin isän tuloa olisi pohjustettu aikaisemmissa tarinoissa. Tarina oli kuitenkin hyvä kokonaisuutena ja se jätti lukijan mieleen hienosti kysymyksiä - hyvä! :) Saat 5 opiskelupistettä ja 17 tuparia.
Grace

Nimi: Brittany Wand, Puuskupuh

25.06.2016 19:46
Osa 4. 2/2


Astahdin varovasti näkymättömille portaille, jolloin ne alkoivat tulla väreillen näkyviin.
Kuulin oven sulkeutuvan perässäni kun lähdin pois sen edestä.
Kävelin hitaasti portaita pitkin, mutta yhtäkkiä nytkähdinkin TAAKSEpäin!
Voi ei! Näkymättömyysviitta oli jäänyt oven väliin! Vanha viitta-parka.
Olin saanut sen isoisältäni. Se oli löytynyt tämän vanhalta ullakolta.
Isoisä oli antanut viitan minulle, kun olin löytänyt sen vanhasta arkusta. Hän oli hymyillyt ja sanonut, että minun täytyisi käyttää sitä hyödyllisesti. Kukaan sisaruksistani ei onneksi tiennyt viitasta. Ei myöskään äiti, mutta isä kuitenkin tiesi, sillä hänkin oli kuulemma käyttänyt tuota samaa viittaa nuorena.
Kuitenkin.
Koetin riuhtoa viittaa varovasti irti. Ovi oli nimittäin mennyt lukkoon, enkä pystynyt avaamaan sitä.
Ovi ei hellittänyt vaikka kuinka yritin keplotella viittaa pois. Ainoa toivoni olisi ,että joku tulisi ulos ja aukaisisi ulko-oven...
Ja kuin taikaiskusta, odoteltuani hetken, joku tuli ja tönäisi oven auki. Yllätyin ja horjahdin kohti merta. Tunsin, kuinka tipuin kuin hidastettuna kohti aaltojen pärskeitä.
Minä pelkäsin. Olisiko tämä loppuni? Pudotu oli hirmuinen ja vesi oli monen, monen metrin päässä portaista.

Mutta sitten

. Tunsin, kun joku tarrasi minuun ja veti takaisin portaille. Mätkähdin vatsalleni kiviselle rapulle.
-Onneksi isäsi on keronut näkymättömyysviitasta, sanoi helpottunut ääni.
-Walter? hengähdin ja katsahdin ylös.
Nousin jaloilleni ja muistin, että olin näkymätön. Kiskaisin viitan pois päältäni:
-Miten tiesit, että olin seurannut sinua ja miten sitten vielä huomasit minun tulleen tänne?
Walter katsoi minuun merkitsevästi ja osoitti kenkiäni.
Katsoin kengänpohjiini mutten nähnyt mitään.
-Näkyis! hän sanoi ja heilautti sauvaansa kenkieni yllä.
Niihin ilmestyi vihertävää jauhetta.
-Näkymätöntä jauhetta joka tulee esiin vain taikomalla, minä mutisin puoliksi harmistuneena, puoliksi vaikuttuneena.
-Jep! Sirottelin jauhetta linnan salaisen käytävän lattialle. Tiesin siis, että JOKU oli seurannut, minua ,sillä taikasauvani alkoi hohtaa. Menin taikaportaalin eteen ja taioin jäljet näkyviksi. Samaan aikaan sain viestin Tylypahkasta, että sinä et ollut ollut tunneilla tänään, joten yhdistelin johtolangat yhteen ja löysin sinut, Walter selitti.
-Ja tönäisit minut melkein mereen, naurahdin.
-Nooo, se nyt oli vahinko, mies yskäisi ja hymyili.
-Mutta kuka sinulle kertoi, etten ollut tänään tunneilla? minä kummastelin.
Walter iski silmää ja vastasi:
-Taikaministeriön työntekijöillä voi joskus olla pari vakoojaa siellä ja täällä...
Hymähdin. En kuitenkaan uskaltanut luottaa Walteriin täysin. En oikeastaan edes tuntenut häntä, vaikka hän olikin Elsannan isä, Isäni työkaveri ja kaikkea.
-Sinun on parasta palata takaisin Tylypahkaan, hän sanoi ja me lähdimme kohti taikaportaalia.
Matkalla Walter selitti, että olin päässyt portaalilla samaan paikkaan kuin hänkin, sillä se oli päällä siihen asti, kunnes se suljettiin. Hän huomautti kuitenkin, että määränpää piti aina tarkasti loihtia..
Kun kävelimme ja juttelimme, tapahtui jotain yllättävää.. Näin Elsannan!
Ei siinä kai mitään ihmeellistä ollut. Olimmehan Elsannan koulussa. Mutta miksi hän oli taas palannut Suomeen jos hän oli juuri vaihtanut koulua ja luultavasti muuttanut....vai oliko sittenkään?
Walter oli myös huomannut tyttärensä ja mieleeni muistui heti heidän riitansa Tylypahkan loitsuluokassa.
-Elsanna, meidän täytyy jutella, Walter sanoi vakavana, kun Elsanna tuli vastaan.
Tyttö nyökkäsi vihaisena ja vastahakoisen - näköisenä.. He menivät nurkan taakse.
Nojasin seinään odotellessani. Seinä kuitenkin tuntui pehmoiselta ja periksiantavalta.
Sehän olikin sama seinä , josta olin päässyt paikkaan, eli portaali oli siinä!
Odotin kuitenkin Elsannan isää, sillä muistin mitä hän oli juuri keronut näistä samaisista portaaleista.
Katselin Taikaopiston käytävää. Jokapuolella näkyi vaaleansinistä ja puuseiniä. Paikka ei muistuttanut kovastikaan Tylypahkaa. Katot olivat kuitenkin Tylypahkan tavalla korkeita, mutteivat kaariholven näköisiä vaan tasaisia ja ne oli lohdittu näyttämään taivaalta, kuin tylypahkan sali.
Taivas oli tällä hetkellä kirkkaan vaaleansininen ja hiukan pilviä näkyi siellätäällä.
Vaikka katto toikin jo ulkotunnelman, tunsin kuinka tuulenvire pyyhkäisi kasvojani.
Yhtäkkiä kuulin hiljaisen juttelun sijaan huudon:
-Ei!! En halua tehdä niin, kuin käsket! Mikset anna minun olla vapaa!?
-Elsanna, en tarkoita pahaa, minä vain....
-Teet niinkuin Taikaministeriö käskee?! Elsanna nyyhkytti vihaisena.
Hän juoksi esiin kulman takaa, muttei katsonut eteensä ja törmäsi suoraan päin minua.
Me molemmat horjahdimme seinän läpi portaalin.
-ELSANNA!! BRITTANY!! Walter huusi.
Kiepuimme vaaleansinisenvalkoisessa pyörteessä ja tömähdimme yhtäkkiä kiviselle, kovalle lattialle.
Näimme kuinka portaali sulkeutui takanammeolevalta seinältä.
Elsanna hakkasi seinää, mutta portaali oli poissa.
Katsoin ympärilleni. Ja kysyin:
-Missä me oikein olemme.....?



Vastaus:

Arvioin vain tämän osan, sillä osia oli sääntöjen vastaisesti ilmestynyt useampi ennen edellisen arvostelua.
En ole tainnut sinunkaan tarinoitasi paljon aikaisemmin lukea, sillä tapahtumat ja henkilöt olivat ihan uusia minulle. Pääsin kuitenkin nopeasti kärryille! :) Oli tosi hauska idea tuoda tapahtumat suomalaiseen taikakouluun. Luen mielelläni lisää seikkailuja sieltä. Tarinassa oli paljon vilskettä ja yllättäviä käänteitä, ja yhteen asiaan kiinnitin huomiota. On hienoa, että tarinassa on yllättäviä käänteitä, mutta joskus on tärkeä pohjustaa asioita. Esimerkiksi kertomus näkymättömyysviitasta tuntuisi paljon loogisemmalta, jos se olisi ollut mukana tarinoissa jo aikaisemmin, sen sijaan, että isoisästä kerrottiin ensimmäistä kertaa vasta sillä hetkellä, kun viittaa tarvittiin. Tästä syystä on tärkeää, että juonta suunnitellaan aina hiukan pidemmälle kuin vain yhden tarinan verran, sillä se mahdollistaa pohjustamisen ja sen, että tapahtumat jatkuvat loogisesti seuraavaan lukuun. Tarina oli kuitenkin muuten mukavaa luettavaa, ja se päättyi hienosti cliffhangeriin, mikä jättää lukijan mielenkiinnon valtaan: Mitä tapahtuu seuraavaksi? Saat 16 tuparia ja 5 opiskelupistettä.
Grace

Nimi: Brittany Wand, Puuskupuh

24.06.2016 19:40
Osa 4. 1/2


Lähdin innoissani tutkimaan Taikaopistoa.
Kävellessäni huomasin monia ovia. Niitä oli todella paljon. Miksiköhän?
Kurkistin vaivihkaa lähimmästä ovesta sisään.
Näky rävytti silmäni täysin ammolleen ja aivoni eivät hetkeen tajunneet mitään.
Eteeni avautui maisema, jossa näkyi noin kolme asiaa: järvi, horisonttiin laskeva aurinko, ja taivas.
Sitten ymmärsin, miksi ovia oli ollut niin monta.
Ne olivat portteja eri paikkoihin.
Elsanna oli kertonut niistä. He kuulemma opiskelivat paljon luontoa ja luonnossa, Suomessa kun riitti paljon metsiä ja järviä.
Suljin oven ja kuljin portaita ylös. Ylhäälläkin oli ovia. Kurkistin taas yhteen, mutta se paljastuikin tavalliseksi luokkahuoneeksi.
Viereisessä ovessa taas oli portti metsään, mutta se ei kuitenkaan kauheasti kiinnostanut minua juuri sillä hetkellä.
Huomasin vastapäisessä suunnassa käytävää olevan ulko-oven ja suuntasin matkani sinne. Eihän olisi kai pahitteeksi tutkia vähän ulk puoltakin.
Avasin oven. Olin aikeissa astua maahan, mutta ei ollut mitään, mihin astua.
Ympärilläni oli pelkkää merta ja taivasta. Edes ulkoseiniä ei näkynyt.
Luulin ensin tulleeni taas johonkin portaaliin, mutta sitten tajusin että allani olivat näkymättömät portaat. Ei kai nyt keskellä merta voisi kököttää näkyvillä jättimäinen koulurakennus?
Muistin Elsannan kertoneen , että Helsingin Taikaopisto sijaitsi Itämeren saarella. Saari ei näkynyt kartassa, eikä tutkassa, eli kukaan jästi ei tiennyt sen olemassa olosta. Eli varmaankin samat Karkotustaiat, kuin Tylypahkassakin.



Olen TOSI TOSI pahoillani ja tiedän , ettei näin saisi tehdä mutta jatkan tätä samaa osaa luultavasti ihan pian, sillä minulla on nyt hoidettavana muita kiireitä, ja aion silti jatkaa tätä neljättä osaa, eli syvimmät anteeksipyynnöt ylläpitäjille. Pitkään aikaan en ole näin tehnyt enkä enää yleensä teekään mutta nyt haluaisin vielä jatkaa tätä osaa... :,(

Nimi: Alicia Zuckerberg, Luihuinen

24.06.2016 09:32
~ Neljäs osa ~

Aamukahdeksalta Natalia tulee herättämään minut.
"Nouse ylös!" Hän huudahtaa.
Hieraisen silmiäni ja nousen sängystä väsyneenä. Kylie on saapunut myös paikalle, ja ojentaa minulle koulukaapuni.
"Nopeasti nyt! Muut ovat jo syömässä!" Hän hoputtaa.
Puen kaavun mahdollisimman nopeasti päälleni, ja lähden tyttöjen kanssa ruokasaliin.
"Ainiin! Unohdin sauvani!" Huudahdan, ja käännyn takaisin päin. Juoksen hakemaan sauvani, ja palaan ystävieni luokse. Kävelemme reipasta tahtia Suureen Saliin ja istumme Luihuisten pöytään syömään.
Moikkaan Isacille, joka istuu minua vastapäätä. En kuitenkaan mitenkään iloisimmalla tavalla, sillä eilinen riita on jäänyt mieleeni.
"Niin vielä siitä eilisestä..." Isac aloittaa hiljaa puhumaan.
"Mitä selvennettävää sinulla muka vielä on? Huusit aika varmana asiasi." Sanon yksitoikkoisella äänensävyllä.
"Olen pahoillani. Olin väsynyt. Mutta tahdon sinun tietävän etten pidä Beckyä sen parempana ystävänä kuin sinuakaan." Isac selittää.
"No. Katsotaan mitä teen." Sanon tarkoittaen anteeksiantoa.

Lähdemme pian Kylien ja Natalian kanssa oleskeluhuonetta kohti. Yhtäkkiä joku törmää Nataliaa päin.
"Varoisit vähän!" Sanoo blondi Luihuistyttö melko kimeällä äänellä. Arvaan samantien kuka on kyseessä. Becky.
"Mitäs itse kävelet katse kokoajan kirjassasi? En tiennyt että tykkäät lukea. Mutta tästä ei kulje reitti kirjastoon!" Sanon ivallisesti naurahtaen.
Becky vilkaisee kirjaansa, ja luo vihaisen katseen meihin. Tyttö peittää kirjan kannen tekstin kädellään, ja juoksee ohitsemme sanomatta mitään. Olen varma että kirja oli se sama anteeksiantamattomien kirouksien kirja. Natalia ja Kylie kohauttavat olkiaan ja lähdemme makuusaliin.

Seuraava tunti on taikajuomia. Otamme kirjat mukaan, ja lähdemme kohti tyrmää. Olemme ensimmäiset luokassa. Lukuunottamatta Beckyä joka juttelee Severuksen kanssa.

Vastaus:

Hyvä pikku tarinan pätkä! En ole sinunkaan tarinoitasi aikaisemmin arvostellut, joten olin hieman kujalla henkilöistä ja tapahtumista. Enköhän kuitenkin pääse pian kärryille! :) Oikeinkirjoituksesi toimii muuten hyvin, mutta vuorosanojen kanssa tarinassa esiintyi muutamia virheitä. Esimerkiksi virke "'Huusit aika varmana asiasi.' Sanon yksitoikkoisella äänensävyllä." tulisi kirjoittaa näin: "'Huusit aika varmana asiasi', Sanon yksitoikkoisella äänensävyllä." Toisin sanoen mikäli sinulla on vuorosanojen jälkeen johtolause, tulee pisteen sijaan ensin lainausmerkit, sitten pilkku ja sen jälkeen pienellä alkukirjaimella alkava johtolause (mikäli johtolause ei ala erisnimellä). Kysymys- ja huutomerkkien kanssa homma toimii kuitenkin juuri niinkuin kirjoitit, paitsi että vaikka vuorosanat päättyisivät esimerkiksi huutomerkkiin, aloitetaan johtolause aina pienellä (ellei erisnimi aloita sitä). Esimerkiksi lausetta "'Varoisit vähän!' Sanoo blondi Luihuistyttö." ei kirjoiteta noin vaan näin: "'Varoisit vähän!' sanoo blondi luihuistyttö." Tämä saattaa kuulostaa tosi sekavalta, mutta kun asian ymmärtää, se tuntuu loppujen lopuksi melko helpolta. Lainausmerkkien käyttö on tärkeä asia tulevaisuuden kannalta, ja se helpottaa lukijaa, joten suosittelen opettelemaan niiden käytön! Muuten tarinasi oli kuitenkin sujuvaa luettavaa. Tapahtumat etenivät hyvin, eikä välissä ollut suuria hyppyjä. Keskustelu Alician ja Isacin välillä jätti mieleeni kysymyksiä, samoin Beckyn kirja! Odotan mielenkiinnolla niihin vastausta! :) Saat 5 opiskelupistettä ja 14 tuparia.
Grace

Nimi: Adele Crach, Korpinkynsi

23.06.2016 10:55
Postipöllöt suhahtivat alas ja toivat mukanaan vesipisaroita, mikä merkitsi sitä että ulkona satoi rankasti.
- Miksi juuri tänään pitää sataa? Katso tätä lukujärjestystä! Meillä on yrttitietoa ja taikaolentojen hoitoa, molemmat ulkona. Toivottavasti sade helittää ennen lounasta, Sarah vaikeroi.
- Niin, ja minä ajattelin vielä mennä maalaamaankin, mutta ei siitä taida tulla mitään sateella, minä sanoin ja huokaisin. Lumia oli pyytänyt minua maalamaan hänelle kuvan jostakin, ja olin ajatellut aiheeksi Tylypahkaa. Söimme aamupalan ja kävelimme muodonmuutosten tunnille. Professori Ocan oli jo luokassa. Istuimme hiljaisuuden vallitessa paikoillemme. Ocan alkoi selittää jotain nisäkkäiden muodonmuutoksista ja vaivuin horrokseen. Mietin eilistä junamatkaa ja sitä miten Lindalla mahtoi sujua. Entä Ramon? No, hänellähän oli Vivianna.
- Neiti Crach! Pyysin teitä juuri jakamaan myyrän jokaiselle! Missä maailmassa sinä oikein elät? professori Ocan kysyi.
- Anteeksi opettaja, sanoin ja virnistin Sarahille.
- Poikamaailmassa? hän muodosti huulillaan. Nousin ja jaoin myyrät jokaiselle. Menin takaisin omalle paikalleni ja osoitin myyrää taikasauvallani. Meidän oli tarkoitus muuntaa sen väri vihreäksi. Sarah sohi myyräänsä taikasauvalla ja sai sen korvan muuttumaan keltaiseksi.
- Ei keltaiseksi vaan vihreäksi, sanoi ohi kävelevä Stanley, luokkamme pelle. Hän sanoi sen hiukan leperelevällä äänellä ja mieleeni nousi kuva Stanleysta ja Sarahista. Virnistin mietteisäni ja taioin myyrälleni hailakan vihreän hännänpään. Yritin uudestaan mutta mitään ei tapahtunut. Sarah huomasi virneeni ja tajusi mistä oli kyse. Hän osoitti minua sauvallaan pulpetin alla varoittavasti.
Kun pääsimme tunnilta, en voinut olla nauramatta ääneen.
- Mieti nyt jos Stanley olisi pihkassa sinuun, siinä olisi naurun aihetta jos te rupeaisitte seurustelemaan, sanoin. Sarah mulkaisi minua ja vastasi:
- Se ei tarkoita että jos Stanley tykkää minusta, niin minä tykkään hänestä. Minun sydämeni kuuluu toiselle, hän julisti. Yritin pitää naamani peruslukemilla, vaikka, Larry, Crish ja muut näiden kaverit kulkivat juuri ohi. Sarah katsahti minuun ja kysyi miksi näytin siltä kuin olisin saanut ummetuksen. Sanoin vain että ehkä minulla olikin ummetus. Siihen hän ehdotti että hän voi kyllä avata suolistoni. Kieltäydyin jyrkästi, sillä minulla oli tarpeeksi kokemusta Sarahin taidoista. Lähdimme kävelemään kohti Liemiluokkaa, jossa meillä olisi seuraava tunti. Sarah pisti taikasauvan taskuunsa ja minä huokaisin helpotuksesta.Nyt hän ei voisi loitsia minua ainakaan ihan heti.
Ulkona olevat tunnit olivat kidutusta. Yrttitiedontunnilla sade ropisi kasvihuone kolmosen kattoon ja kaikki kastuivat likomäriksi siihen mennessä että pääsivät takaisin linnaan. Kaikki kävivät nopeasti kuivattelemassa ja vaihtamassa kuivat vaatteet. Lounaan jälkeen meille ilmoitettiin että taikaolentojenhoidon tunti pidettäisiin sisätiloissa sateen vuoksi.
Kun illalla istuimme korpinkynnen oleskeluhuoneessa tekemässä läksyjä, Linda palasi taas mieleeni. Miksi ihmeessä hän vaivasi mieltäni tällä tavalla, ihan tavallistahan eroaminen on, miksi minä koko ajan ajattelin sitä? Pelkäsinkö minä kenties, että minulle kävisi joskus noin kun seurustelisin? Tosin ei minulla edes ollut ketään mielessä, en ollut tällä hetkellä ihastunut kehenkään. Paitsi… Sarah keskeytti mietiskelyni ja sanoi.
- Toisaalta, jos ajattelee niin eihän ole hullumman näköinen, hän katseli Stanleyta.
- Ai mitä? kysyin.
- Mutta en minä hänestä tykkää, Crish on kivempi. Hänellä on tummat hiukset enkä minä pidä Stanleyn hiuksista yhtään. ne ovat ihan kuran väriset ja melkein aina likaiset. Tyrskähdin ja vilkaisin oleskeluhuoneeseen. Etsin katseellani Stanin ja hänen hiuksensa tosiaan olivat likaiset. Naurahdin uudestaan ja käännyin takaisin kirjani puoleen. En kuitenkaan ajatellut loitsujen yhtälöitä, vaan mieleeni nousi kuva rohkelikkopojasta, jolla oli tummat suklaasilmät ja mustat hiukset. Hätkähdin. Olinko minä ihatumassa häneen, Sebastianiin? Nimi nousi mieleeni yhtäkkiä, mietin missä oli kulluut sen. Sarah katsoi minua.
- Mikset sinä tee niitä? Hän kysyi. Toivon että hän ei huomaisi lasittunutta katsettani.
- Adele, herää! hän sanoi ja heilutti kätään silmieni edessä.
-Olet ihan unessa, hän sanoi ja havahduin kuvitelmistani.
- Joo, tai siis mitä asiaa sinulla oli?
- Olet toivoton, hän sanoi ja sulki kirjansa.
- Menen nukkumaan, tuletko sinä?
- Joo tulen, vastasin ja pakkasin myös kirjani. Olin iloinen että Sarah ei tiennyt mitään ihastuksestani. Kapusimme portaat ylös makuusaleihin ja menimme sängyillemme. vaihtoin yöpuvun päälleni ja avasin verhot. Menin sänkyyn ja mieleeni nousi taas kuva Sebastianista. Voi hitsi, mikä minulla oli kun ajattelin koko ajan vain häntä? Ja sitä paitsi, eihän hän edes huomannut minua. Huokaisin syvään ja käänsin kylkeä. Sarah tuhisi jo ja pian minäkin vaivuin uneen.

Vastaus:

Seeps oli hauska pikku tarina! Tyttöjen suhdedraamoista oli hauska lukea, saas nähdä mihin se johtaa! Tarina oli ihan mukavaa luettavaa, muutamia virheitä sieltä tosin löytyi. Esimerkiksi virkkeen "Meidän oli tarkoitus muuntaa sen väri vihreäksi." voisi sanoa mielummin "Meidän oli tarkoitus muuttaa se vireäksi/vihreän väriseksi." Tarina oli kuitenkin muuten oikein hyvää ja sujuvaa luettavaa. Plussat myös itse keksimistäsi hahmoista ja erityisesti opettajista! Hienoa! 5 opiskelupistettä ja 16 tuparia.
Grace

 
 
©2017 Tarinatylypahka - suntuubi.com